Hoitotyö, kasvatus, vuorovaikutus

Furman, Ben. Ratkaisukeskeisen kasvatuksen käsikirja. Lyhytterapia-instituutti. 2018.

Perusteos ratkaisukeskeisen maailmankuvan avaamiseen: antaa keinoja ja kuvauksia siitä miten ratkaisukeskeiset menetelmät toimivat käytännön kasvatustilanteissa. Todella selkeä opasteos vuorovaikutusrepliikkeineen auttaa jokaista kokeilemaan erilaista lähestymistapaa. Itse pidän eniten käsi-mallista, jossa on vuorovaikutteisen keskustelun ydin: Kontakti toiseen (peukalo), toive asiantilasta (etusormi), hyödyt osapuolille (keskisormi), luottamuksen osoitus eli usko toisen kykyihin toteuttaa toive (nimetön) ja sopimuksen tekeminen (pikkurilli).

Ratkaisukeskeinen metodi on kehitelty lyhytterapeuttisessa koulukunnassa, koska käyttäytymisen muuttaminen nähdään niin sanotusti nopeana interventiona, jonka kuka tahansa voi motivoituessaan tehdä. Ratkaisukeskeisyys poikkeaa perinteisistä suuntauksista siinä, että se ei pyri selvittämään ongelmien taustoja ja syitä (eli ei etsi syyllisiä) vaan kohdentaa voimansa ulkoisen käyttäytymisen muuttamiseen. Ratkaisukeskeisyys auttaa meitä hylkäämään aikuisen turhan tärkeyden ja hierarkian korostamisen tavan ja avaa silmiämme näkemään aidon, merkityksellisen vuorovaikutuksen hedelmiä.

”Kun lapsella on jokin vaikeus tai ongelma, älä takerru kysymykseen siitä, mistä tai kenestä lapsen ongelma johtuu, vaan auta lasta voittamaan ongelmansa.”

                                                                                                                                     Julkaistu 19.11.2019/AMH

Furman, Ben. Muksuopin lumous (2016) ja Muksuoppi -työkirja (2014). Lyhytterapia-instituutti.

Muksuoppi on ratkaisukeskeinen menetelmä, jonka avulla autetaan lapsia ratkaisemaan psykososiaalisia ongelmia. Furmanin mukaan Muksuoppi soveltuu kaikenlaisten psyykkisperäisten ongelmien hoitoon, kuten myös aivoperäisiin häiriöihin (ADHD, autismi). Furman vakuuttaa myös, että Muksuoppia voidaan käyttää vakavien ongelmien hoitamiseen kuten edellä mainittujen lisäksi masennukseen ja laaja-alaisiin kehityshäiriöihin liittyvien oireiden hoitoon tai helpottamiseen. Itse suosittelisin Muksuopin lisäksi lisätiedon ja käytännön vinkkien hakemista ammattilaisten ja vertaistuen avulla neurologisten oireiden kanssa elämiseen. Ratkaisukeskeistä ajattelutapaa parhaiten kuvaava sanapari on näkökulman vaihtaminen – onko lasisi puoliksi tyhjä vai täynnä – on  kulunut fraasi, mutta niin totta. Miten näemme arkipäivän tilanteet?

Olen työskennellyt erityisopettajana kymmenen vuotta sekä yläkoulun että alakoulun luokkamuotoisessa ja osa-aikaisessa erityisopetuksessa. Oppilaiden ja opettajien, lasten ja kasvattajien myönteisen vuorovaikutuksen yksi avain on nähdä viisaasti. Mikä tilanne vaatii puuttumista, minkä voi jättää huomiotta, milloin puuttua tiukasti, milloin puuttua pehmeämmin, miten puutun – ja lista jatkuu. Muksuoppi tarjoaa takuuvarman kaavan: 15 askelta, joiden avulla kiivetä ongelmien voittajaksi, uusien taitojen hallitsijaksi. Kaikki lähtee näkökulman vaihtamisesta: se mikä koetaan ongelmaksi, täytyy kääntää taidoksi. Kun huomio kiinnitetään taitoon, jota ollaan oppimassa ja harjoittelemassa, ei ongelma saa kaipaamaansa huomiota ja väistyy – vähitellen. Kaikki me kukoistamme, kun saamme kuulla kannustusta, kehua ja kiitosta uuden taidon vähittäisestä oppimisesta. Sen sijaan emme halua kuulla ongelmamme aiheuttamasta ikävästä torujen ja kieltojen muodossa. Muksuoppi-työkirja on hyvä konkreettinen työväline lapselle taitojen kehittymisen seurantaväline ja kannustin.

                                                                                                                                     Julkaistu 19.11.2019/AMH

Barton Joanne, Kuosmanen Minna, Kurkio Nicklas, Mahlberg Nina, Ruoho-Pettersson Tiina & Serenius-Sirve Silve. Perhekoulun käsikirja - käytännön opas vanhemmille. 4.painos. Barnavårdsföreningen i Finland r.f. 2017.  

 

Perhekoulun käsikirja on nimensä mukaisesti käsikirja kasvattajille lasten kanssa eteen tulevien pulmien ja tilanteiden selvittämiseen. Se on kehitelty erityisesti ylivilkkaiden (lue: normaalien) leikki-ikäisten lasten vanhemmille, jotka tarvitsevat erityistä tukea ja ohjausta lapsen kanssa toimimiseen. Ylivilkkaus on aika ajoin jokaisen lapsen ominaispiirre ja sitä on hyvä osata kanavoida oikein ja suhtautua siihen normaalina tilanteena. Jos lapsen käyttäytyminen on häiritsevää, aggressiivista, arvaamatonta tai aiheuttaa vaaratilanteita maalaisjärkisestä ohjauksesta huolimatta, tulee siihen puuttua kaikissa tilanteissa ja miettiä läheisten aikuisten kanssa yhdessä jatkotoimenpiteitä.

Perhekoulun käsikirja tarjoaa laajan esimerkkivalikoiman keinoineen ja ottaa huomioon myös nimensä mukaisesti koko perheen, kasvattajan voimavaroineen ja omine tunteensäätelyineen. Jokaisen aikuisen on ensin itse katsottava peiliin. Lapsi ei kasva purkissa vaan vuorovaikutuksessa. Jokaisen vuorovaikutukseen osallistujan on tarkistettava oma asenteensa ja käyttäytymisensä lasta kohtaan. Mikäli aikuinen saa kiinni itsensä arvaamattomasta (lepsuilun, välinpitämättömän ja ylitiukan tyylin vaihtelut), lasta häiritsevästä (mitätöivän, arvostelevan, pelottelevan äänensävyt ja sanat) tai aggressiivisesta (huutaminen, alistaminen, nolaaminen, tarttuminen, fyysinen satuttaminen) käyttäytymisestä, on aikuisen haettava apua itselleen ja vanhemmuuteensa. Jos asetumme lapsen asemaan edes hetkeksi ja olemme rehellisiä itsellemme, ei meistä kukaan haluaisi olla se lapsi – haluaakohan lapsi itsekään? Paha mieli ja olo näkyvät lapsessa aina jollain lailla. 

Lapsen haasteet koskettavat koko perhettä ja näin koko perheen yhteisen työskentelyn oppaaksi kirja soveltuu mainiosti. Se ottaa huomioon koko perheen tilanteen, antaa runsaasti esimerkkejä arkisista tilanteista ja muutamista ratkaisuvaihtoehdoista. Se on perusteos vanhemmuuteen. Soisin jokaisen vanhemmaksi tulevan saavan neuvolasta tämän perustietokirjan lapsen kasvatuksesta, sillä jokainen vanhempi kohtaa kirjassa esiteltyjä tilanteita.

                                                                                                                                     Julkaistu 19.11.2019/AMH

Bergman, Milla & Roponen, Marjaana.

Näe minutkin, kuule minuakin. Myös erityislasten sisarukset kaipaavat huomiota.

Erityinen sisaruus -projekti, 2017.

Erityislasten sisaruus on tärkeä teema, johon soisi kaikkien lastenneurologian hoitajien tutustuvan, jotta perheen dynamiikkaa ja mahdollisia haasteita voisi ymmärtää ja tukea. Julkaisuun on koottu Erityinen sisaruus -projektin tiedonkeruun pohjalta saatuja tuloksia fiktiivisten kertomusten muodossa. Teoksessa on esimerkiksi erityislasten sisarusten omia vinkkejä vanhemmille. Kertomuksissa korostuu perheiden yksilöllisyys, joten aina täytyy kuunnella jokaisen omia kokemuksia.

Usein sisaruus on ihan tavallista sisaruutta iloineen ja murheineen. Toisaalta erityispiirteinä erityisessä sisaruudessa voi olla enemmän pelkoja, huomiotta jäämisen kokemuksia ja varhaista vastuunottoa. Toisaalta se voi lisätä sisaruksen empatiakykyä, kärsivällisyyttä, sitkeyttä ja rohkeutta kohdata haasteita elämässä.

Vanhempien on tärkeää huolehtia omasta jaksamisestaan ja huomioida kaikki lapset tasaveroisesti. Sisaruksia voi kannustaa leikkimään yhdessä arjen hoivan sijaan. Asioista on tärkeää puhua ja sallia kaikki tunteet, jottei elämää jäisi varjostamaan häpeä, turvattomuus ja vaille jäämisen kokemus. Erityislapsen ja hänen sisarustensa kiusaaminen on tavallista, jolloin avoin puhuminen voi auttaa. Tekeminen ja puhuminen perheen kesken, yhdessä ja erikseen, auttaa kasvussa myös jokaista perheenjäsentä.

Julkaisu on luettavissa sähköisenä

https://www.erityinensisaruus.fi/media/sisaruusjulkaisu.pdf/TM

Cacciatore, Raisa (toim. Vuokko Hurme): Kiukkukirja – Aggressiokasvattajan käsikirja – vauvasta kouluikään. Nettiversio. Väestöliitto 2018.   

 

Kiukkukirja on suunnattu aivan kaikille vanhemmille, jotka kirjaimellisesti kohtaavat kiukkua kotona. Kirja pyrkii ohjaamaan vanhempia monitahoisempaan aggressiokasvatukseen. Kirjan avulla halutaan myös tuoda positiivista kaikua lapsen kiukkuun ja uhmaan, että vanhemmat näkisivät lapsen itsenäistymisen, uhman ja haastavat tunteet myönteisemmin. 

Väestöliitossa kehitetty Aggression portaat - malli perustuu aggression tunteen ja normaalin kehityksen ymmärtämiseen, aggression hallinta keinojen opetteluun, oman vastuun korostamiseen tunteiden hallinnassa sekä väkivallan vastaiseen asennekasvatukseen. Tälle aiheelle onkin säästetty kirjassa paljon tilaa, kirjassa käsitellään kaikki seitsemän porrasta yksitellen vauvaikäisestä kouluikäiseen. Kirja sisältää runsaasti myös käytännön vinkkejä arkeen siitä, miten lapsen kiukkuun tulisi reagoida ja mitkä asiat ovat riidan arvoisia.  

Suosittelen kirjaa kaikille kiukkua kohtaaville vanhemmille ja miksei myös sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattilaisille. Kirja lisää paljon ymmärrystä kiukun synnystä, sen käsittelemisestä sekä erityisesti siitä, miten siihen tulisi reagoida. / KA

Hejlskov Elvén, Bo. Kenen ongelma? Haastavat tilanteet koulun arjessa.

Kehitysvammaliitto ry, 2016.

 

Ruotsalainen psykologi Elvén kirjoittaa lasten käyttäytymisongelmista kouluympäristössä, mutta kirja on hyvin sovellettavissa monenlaisiin kasvatustilanteisiin. Jo kirjan nimi haastaa pohtimaan puhutaanko haastavissa tilanteissa lapsen vai aikuisen ongelmista. Kirjan keskeinen viesti onkin, että aikuisen on mietittävä omaa rooliaan lapsen käytöksessä, jotta sitä voi muuttaa. Ovatko vaatimukset olleet suuremmat kuin lapsen kyvyt?

Elvén siteeraa kirjassa psykologi Greenen lausetta: ”Ne, jotka osaavat käyttäytyä hyvin, käyttäytyvät hyvin.” Onko lapsi aggressiivinen tahallaan vai tekeekö lapsi parhaansa käyttäytyäkseen hyvin, muttei vielä osaa toimia paremmin? Minkälaisia vaatimuksia lapselle voi asettaa ja mihin hän pystyy sopeutumaan? Hankala käytös voi olla lapselle tilanteesta selviytymistä, jossa oman toiminnan säätely, itsehillintä ja seurauksien ymmärtäminen ovat vaikeita. Keskittyminen siihen mitä tapahtui, on tärkeämpää kuin siihen, mitä olisi pitänyt tapahtua.

Tilanteiden pitää olla ymmärrettäviä lapsille, jotta he voivat käyttäytyä hyvin. Toiminnan mielekkyyttä voidaan lisätä monenlaisella ennakoinnilla, kuten osallisuuden, valmistamisen ja yhteenkuuluvuuden lisäämisellä. Käytännön apukeinoja tulee esiin useita, kuten päivä- tai tuntiohjelman kirjoittaminen näkyviin eli toiminnan strukturointi, rauhallinen ympäristö ja riittävä ohjaus aikuiselta esimerkiksi pelitilanteissa.

Lapsi pyrkii itsehillintään, mutta sen mentyä on turha keskustella asiasta, ennen kun lapsi on rauhoittunut. Joskus lapsi valitsee huonoja strategioita itsehillintään kuten valehtelu, lyöminen, karkaaminen tai haukkuminen. Huonon käytöksen seuraukset, jotka tuntuvat lapsesta rangaistuksilta tai epäonnistumiselta, eivät edistä käyttäytymisen muutosta. Torumisen sijaan heille pitäisi kertoa miten pitää toimia, jotta seuraavalla kerralla onnistuisi. Onnistumisen, kehun ja positiivisen huomion avulla oppii parhaiten. Tämä on ehkä kirjan tärkein oppi, joka vaatii pohdintaa ja työstämistä sisäistyäkseen toimintamalliksi./TM

Hantikainen, Virpi (toim.): Kinestetiikka. Toimintamalli voimavarojen ylläpitämiseen liikkeen

avulla. PS-kustannus 2018.

Kinestetiikka on opas toimintamallista, joka ohjaa toimivaan kommunikaatioon sekä vuorovaikutukseen liikkeen ja koskettamisen kautta. Teoksen kirjoittajina on lukuisia sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia ja kirjan on toimittanut TtT Virpi Hantikainen.

Teoksessa käydään läpi kinestetiikan periaatteita, joihin kuuluu ihmisen tasa-arvoinen kohtaaminen ja autettavan voimavarojen monipuolinen hyödyntäminen. Kinestetiikka kuvastaa hyvin hoitotyön ydinosaamista – läsnäoloa, kunnioitusta ja asiakaslähtöisyyttä. Kinestetiikan opeista on hyötyä paitsi asiakkaan kuntoutumisen ja toimintakyvyn säilyttämisen kannalta, myös hoitajan työkyvyn ja työn mielekkyyden ylläpitämiseen. Teoksessa annetaan monia konkreettisia ohjeita, kuinka kuormitusta siirtymätilanteissa voidaan vähentää ja miten huonostikin liikkuva tai kivulias asiakas saadaan osallistumaan hyvin yksinkertaisten tukitoimien avulla. Kinestetiikassa käytetään sekä avustajan että avustettavan kehoa ja ymmärretään fysiikan liikkeen lakeja.

Kinestetiikka -teos soveltuu käsikirjaksi paitsi hoitotyön ammattilaisille, myös muille sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoille, henkilökohtaisille avustajille, kasvatuksen ammattilaisille sekä omaishoitajille ja muille läheisille. Toimintamalli soveltuu erityisesti neurologisista oireista kärsiville henkilöille, mutta on käyttökelpoinen kaikkien asiakasryhmien kanssa lapsista ikäihmisiin. Lasten kanssa toimiessa kinestetiikka antaa erityisesti näkökulmaa lapsen omien voimavarojen huomioimiseen. Vanhempia tai avustajaa ohjatessa tulee huomioida, mikä liikkumisen ja siirtymisen tapa on lapselle mielekkäin ja kuntoutumisen kannalta paras sen sijaan, että huomioitaisiin vain avustajan kuormitus tai toimintojen nopeus. Teoksessa kerrotaan myös puhumattomien asiakkaiden kanssa kommunikoinnista kinestetiikan keinoin. Teos sisältää sekä valokuvia että todellisia esimerkkejä arjen hoitotyöstä. /LO

Hyvärinen, Sauli & Pösö, Tarja (toim.). Lasten haastattelu lastensuojelussa. PS-kustannus 2018.

 

Lapsella on oikeus tulla kuulluksi, saada ja antaa tietoa sekä ilmaista mielipiteensä. Lapselta saatua tietoa pitää myös osata käyttää lapsen elämään vaikuttavissa päätöksissä. Kirja kertoo, miten eri tavoin haastatteluja voidaan toteuttaa lastensuojelussa, mutta kirjan tietoa voidaan hyvin hyödyntää myös terveydenhuollossa. Lapsia haastatellaan, kun halutaan rakentaa luottamusta lapsen ja ammattilaisen välillä, saada aikaan muutos lapsen elämässä tai selvittää, millainen lapsen elämäntilanne on ja mitä mieltä hän itse on asioistaan.

Lainsäädäntö edellyttää, että lapsen mielipide on selvitettävä ja se otettava huomioon. Lastensuojelulain mukaan 12-vuotias voi tehdä päätöksiä ja hänellä on puhevalta asioissaan. Sitäkin nuoremman mielipidettä täytyy kuulla ja huomioida. Huomioon täytyy ottaa myös lapsen suojeleminen, eli lapsen kehitystä ei saa vaarantaa, vaan täytyy huomioida lapsen etu. Lapsella on myös oikeus olla osallistumatta, jos hän niin tahtoo. Joskus tarvitaan aikuisen apua, jotta lapsi pystyy osallistumaan ja tietää oikeuksistaan, joten on aikuisten velvollisuus huolehtia niiden toteutumisesta. Osallisuuden kokemus tukee lapsen kasvua ja kehitystä ja vahvistaa oikeudenmukaisuuden kokemusta ja hoitomyöntyvyyttä.

Käytännössä terveydenhuollossa lasta tulee aina kuulla potilaana, koska häntä koskevia asioita käsitellään. Tapana usein onkin, että yli 12-vuotiaat keskustelevat myös yksin ammattilaisen kanssa. Kirjan oppeja soveltaen erilaiset avoimet kysymykset kuten ”mitä kuuluu”, ”mitä ajattelet tästä” tai ”olenko ymmärtänyt oikein, että…” auttavat lasta pohtimaan omaa tilannetta, kun keskusteluun annetaan riittävästi aikaa. Lapsen kanssa keskustelu on vuorovaikutustilanne, joka vaatii kouluttautumista ja työssä kehittymistä.

Oikeiden kysymysten lisäksi on tärkeää osata kuunnella. Konkreettinen tekeminen tai leikki auttaa kuulemisessa, etenkin pienempien lasten kanssa. Kirja esittelee erilaisia välineitä kommunikaation tueksi, kuten kuvia, piirtämistä, sanoja, kortteja ja asteikkoja. Olennaisinta kuitenkin on, että empaattinen uteliaisuus ja ymmärtämiseen pyrkiminen auttaa lapsen maailmaan astumisessa.

Kirjassa on nuorten näkemyksistä koostettu (tässä lyhennetty) lista kuulemiseen vaikuttavista tekijöistä, jotka mukavasti summaavat kirjan asioita:

·         Katso ja näe minut, ei pelkästään sitä mitä olen tehnyt.

·         Kuule mitä sanon ja muista se. Haluan vaikuttaa.

·         Keskity minuun, kun puhut kanssani, älä katso tietokonetta tai puhu puhelimessa.

·         Kehu minua. Kai minäkin olen jossain hyvä?

·         Kerro jotain myös itsestäsi, se tekee sinusta ihmisen.

·         Kunnioita minua ja läheisiäni vaikeuksista huolimatta. Mekin olemme ihmisiä.

Julkaistu 30.12.18 /TM

Kärkkäinen, Kati: Vahvista lasta. Duodecim 2017.

 

Elämä ei aina ole helppoa, vaan se tarjoaa paineita, pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Lapsi harjoittelee näistä selviämistä ja rakentaa taitojaan ratkaista ja selviytyä näistä koettelemuksista. Aikuisen tehtävä on tukea ja vahvistaa lasta itseään ja muita arvostavaksi, tavoitteitaan saavuttavaksi ja pettymyksistä toipuvaksi ihmiseksi. Avain tähän on tunnetaitojen, tilannetajun, itsesäätelyn ja reflektion kehittäminen.

Kärkkäisen kirja on suunnattu vanhemmille ja se edustaa positiivisen psykologian näkemyksiä. Kirjan mukaan positiivinen palaute ja myönteinen suhtautuminen lapseen auttavat lapsen itsesäätelyn kehittymisessä. Näin lapsi oppii tunnistamaan tunteita ja valitsee rakentavia toimintatapoja. Lapsen arvostus ja hyvän näkeminen hänessä muokkaavat lapsen käsitystä itsestään. Erityisesti haastavissa tilanteissa, kuten silloin jos lapsen joku piirre ärsyttää vanhempaa, kannattaa tietoisesti pohtia asennettaan ja hakea arvostavampaa ja positiivista näkökulmaa. Näkökulma on tuttu monista kasvatusoppaista: hyvän ääneen sanominen tuottaa lisää hyvää.

Kirjassa pohditaan myös perinteisiä kasvatustapoja: kiristystä, uhkailua ja lahjontaa. Tämä asettaa vanhemman ja lapsen eri puolille ja luo haitallista vastakkainasettelua. Lapsen reaktiona on usein uhmakkuus, joka ei ainakaan lisää itseohjautuvuutta eikä toimintamallina sovi lapsen sosiaalisissa suhteissa toimimiseen. Kukapa viihtyisi kaverisuhteessa, jossa kiristetään, uhkaillaan ja lahjotaan? Vanhemman vallankäytölle pitää siis olla hyvät perustelut ja lisäksi täytyy olla avoin, välittävä, vastavuoroinen ja reilu.

Hankalista tunteista ja tilanteista ylipääsemiseen voi harjoitella lapsen kanssa erilaisia keinoja, kuten tunteiden nimeäminen, niiden piirtäminen, rytminen hengitys ja pään sisäiseen puheeseen vaikuttaminen. Positiivisen näkemistä voi pohtia lapsen kanssa vaikka miettimällä ajatusten taustoja ja toivottuja tuloksia. Motivaation herättämisen mahdollisia hyötyjä ja lapsen vahvuuksia pohtimalla auttaa itsereflektiotaitojen ja tavoitteen asettamisen kehittämisessä.

Kirja esittelee myös Siegelin ja Rockin mielen hyvinvoinnin lautasmallin. Tarvitaan sopivassa suhteessa siivu kutakin: keskittymistä, unta, lepoa, leikkiä, yhteyttä toisiin, liikkumista ja sisäänpäin pysähtymistä. Itseäni ilahduttaa erityisesti leikin ja sisäänpäin pysähtymisen siivut, joita ei niin usein tämäntyyppisissä koosteissa näe. Lastenkin elämä on usein suorittamista koulun ja harrastusten välillä. On tärkeää, että on myös ohjaamatonta vapaata aikaa, jossa ajatus virtaa ja luovuus kukkii.

Kirja ei varsinaisesti tuonut minulle mitään mullistavaa uutta tietoa, vaan se tukee hyvin nykyisin vallitsevaa suuntausta, jossa pyritään kasvattamaan positiivisen ja keskustelun kautta. Lastenneurologisena hoitajana olisin toivonut pohdintaa ja esimerkkejä erityislapsen kanssa toimimiseen, joilla voi olla erityisiä haasteita kehityksessään. Näinkin kirja toimi nopealukuisena kasvatusoppaana, joka tarjoaa hyviä ajatuksia ja pohdittavaa vanhemmalle. /TM

Mattila, Leea & Rantala, Janna: Mitä ihmettä? Opi ymmärtämään lapsesi mieltä. Gummerus 2019.

 

Psykologi Leea Mattilan ja lastenpsykiatri Janna Rantalan yhteisteos käsittelee mentalisaatiota ja sen soveltamista arjen toimintaan lasten ja nuorten kanssa. Teoksesta löytyy tietoa lapsen ja nuoren neurobiologisesta kehityksestä helposti ymmärrettävällä tavalla. Teoksen parasta antia ovat kirjoittajien omiin kokemuksiin pohjautuvat käytännön esimerkit sekä niistä johdetut harjoitukset ja ajatustehtävät. Lukija pystyy koko ajan peilaamaan lukemaansa omiin kokemuksiin ja reflektoimaan toimintaansa ammattilaisena, vanhempana tai muuna lapsen tärkeänä aikuisena.

Lastenneurologisessa hoitotyössä lapsen mielen ymmärtäminen on avainasemassa luottamuksellisen vuorovaikutussuhteen ja sitä kautta onnistuneen hoitosuhteen luomiselle. Hyvän mentalisaatiokyvyn omaava hoitaja pystyy tukemaan lasta tutkimus- ja hoitotilanteissa hänelle sopivin keinoin, vähentämään tilanteisiin liittyvää pelkoa sekä havainnoimaan paremmin lapsen toimintaa. Lapsipotilaan mielen aktiivinen tavoittelu arjen hoitotyössä vaatii tietoista työskentelyä omien ennakkoasenteiden ja organisaation toimintakäytäntöjen parissa. Siihen tämä teos antaa hyviä työvälineitä.

Potilaiden lisäksi lastenneurologialla työskennellään tiiviisti vanhempien ja koko perheen kanssa. Mentalisointi helpottaa myös heidän kanssaan toimimista – miten viestiä ymmärrettävästi ja läheisen huolenaiheet huomioiden. Teosta voi lämpimästi suositella myös vanhemmille luettavaksi. Neurologiset sairaudet tuovat jo muutenkin haastavaan lapsen mielenliikkeiden tulkitsemiseen oman mausteensa, johon ei ole yhtään pahitteeksi saada välillä harjoitusta. Lisäksi on lohdullista lukea, että myös ammattilaisilta on välillä keinot ja mielenmaltti hukassa aktiivisen taaperon tai uhmakkaan teinin kanssa. /LO

Sointu, E., Savolainen, H., Lappalainen, K., Kuorelahti, M., Hotulainen, R., Närhi, V., Lambert, M.C. & Epstein, M.H. Käyttäytymisen ja tunteiden vahvuuksien arviointi. PS-Kustannus. 2018.

 

Käyttäytymisen ja tunteiden vahvuuksien arviointiväline (KTVA) on odotettu teos kasvatus- ja kuntoutusalan ammattilaisille. Kuten tekijät alussa kommentoivat, vahvuuksien arvioinnin näkökulma tai siihen liittyvä vahvuuksille rakentuva kasvatuksellinen suuntaus on suhteellisen uusi lähestymistapa lasten ja nuorten käyttäytymisen ja tunne-elämän arviointiin sekä heidän kehityksensä ja oppimisensa tukemiseen. Käyttäytymisen ja tunne-elämän tarkastelussa ja arvioinnissa vallalla ollut ongelmalähtöinen lähestymistapa on väistymässä. Ongelmien ja puutteiden arvioinnissa korostuvat jo havaitut vaikeudet ja samalla vahvuudet ja kehityspotentiaalit saattavat jäädä huomiotta.

KTVA ei ole diagnostinen työkalu, vaan käytännöllis-pedagoginen monitahoarviointiväline, eli lapsen tai nuoren itsearvioinnin ohella hänen vahvuuksiaan arvioivat huoltajat ja opettajat tai muut lapsen kanssa työskentelevät ammattilaiset. KTVA sisältää 52 väittämää viideltä eri vahvuusalueelta, joita ovat: ihmissuhteet, perheen sisäiset suhteet, näkemys itsestä, toimiminen koulussa ja tunne-elämä.  Käyttäytymisen ja tunteiden vahvuudet ovat lapsen tai nuoren sellaisia taitoja, kykyjä ja piirteitä, jotka

a) luovat tunteen omasta osaamisesta

b) edistävät tyydyttäviä suhteita perheenjäseniin, vertaisiin ja muihin aikuisiin

c) vahvistavat kykyä sietää vastoinkäymisiä ja stressiä

d) edistävät persoonallista, sosiaalista ja akateemista kehitystä.

Käyttäytymisen, tunne-elämän ja vuorovaikutuksen taidot ovat kehityksellisiä ja opittavia! Vahvuuksien avulla lapset ja nuoret oppivat luottamaan omiin kykyihinsä ja voittavat haasteet ponnistellen sinnikkäämmin tavoitteiden saavuttamiseksi. Omien vahvuuksien tunnistamisen ja niiden nimeämisen taidon on todettu erottavan hyvin ja heikommin menestyviä oppilaita.

KTVA:ta voi käyttää hyvin laajasti yksittäisten lasten ja nuorten tai vaikka koko koululuokan vahvuuksien tunnistamisen ja kehittämisen välineenä niin opettajan, oppilaan ja vanhempien tapaamisissa kuin opettajien keskinäisissä tapaamisissa, pedagogisia asiakirjoja laadittaessa, oppilashuoltohenkilöstön työssä sekä huoltajien ja lapsen tai nuoren välisissä keskusteluissa, perheneuvoloiden työssä, nuoren kouluttautumisen ja työelämävalintojen tukemisessa, opetusharjoitteluissa ja koulutuksen kehittämistyössä.

Kiitos tekijät! Vihdoinkin me kasvatus- ja kuntoutusalan ammattilaiset olemme saaneet käyttöömme selkeän ja pätevän työvälineen, jonka avulla vaihtaa näkökulmaa ja luoda uutta lähestymistapaa joskus tunkkaisiin ongelmakeskeisiin kasvatusalan rakenteisiin.

                                                                                                                                 Julkaistu 11.5.2020/AMH

Sturman, Tuula & Torniainen, Marika. Kunnioittavan kosketuksen käsikirja. Ammatillinen hoitokohtaaminen sosiaali- ja terveysalalla. PS-kustannus 2018.

 

Luin kirjaa uteliaana ja makustellen niitä ajatuksia, joita se herätti. Mietin, miten paljon itse ihmistä työssäni kosketan ja mikä merkitys kosketuksella on itselleni ja hoitotyölle. Seuraavassa on omia pohdintojani kirjan sisältöä peilaten.

Kunnioittava kosketus on tervetullut näkökulma yhä kiihtyvään teknologistumiseen ja digitalisaatioon. Nyt puhutaan juuri siitä ytimestä, jota hoitotyö lopulta on, eli toisen ihmisen kohtaamista ja kärsimyksen lievittämistä. Kirjaa lukiessa tämä humanistinen näkökulma tuli vahvasti esiin, joka on ilahduttava tuulahdus nykyisen tehostamis- ja rahakeskustelun ohella, jota terveydenhuollon organisaatioissa alati hoetaan. Luultavasti kosketus oli joskus luontevampi osa hoitotyötä kuin nykyään, kun ruumiillinen koskemattomuus ja yksilökeskeisyys ovat vahvoja vaikuttavia tekijöitä yhteiskunnassamme.

Kärsimyksen lievittämisnäkökulma tuli kirjassa vahvasti esiin, koska kirjan kirjoittajilla oli vankka tausta palliatiivisessa hoitotyössä. Kosketus toimii kivun lääkkettömänä hoitokeinona ja keinona tarjota miellyttävä, palauttava tai nautinnollinen kokemus potilaalle tasavertaisena subjektina. Kirjassa esiteltiin erilaisia kosketustekniikoita ja -tapoja myös rentoutukseen tai virkistävään kosketukseen. Myös erilaiset sairaudet ja niiden huomioiminen kosketuksessa sisältyivät tiedolliseen osuuteen.

Jonkin verran kirjassa mietitytti lähteettömyys, joka laittoi pohtimaan, onko kerrottu kokemuspohjaista tietoa vai löytyykö taustalta vankempaakin näyttöä. Hiukan kömpelöt piirroskuvat esimerkiksi hermoista eivät tuoneet kirjalle lisäarvoa, vaikka niillä kai pyrittiin vankentamaan kirjan tiedollista puolta.

Tunto on kai ensimmäinen ja viimeinen koettu aisti niin ihmisen syntyessä kun hänen kuollessaankin. Kyseessä on siis perustavanlaatuinen ihmisyyteen liittyvä aisti. Kehon ja mielen yhteys on ollut ehkä viime ajat kadoksissa, kun me ihmiset keskitymme tehokkaisiin suorituksiin, vaikka urheilussa, tai koetamme purkaa stressiä mindfulnessin avulla. Lähtökohtaisesti me olemme kuitenkin kehollisia, ja keho vaikuttaa vahvasti mieleen ja toisin päin. Ihmisen kunnioittava kohtaaminen ja kosketus palvelevat sekä kehoa että mieltä, joten niitä pitäisi käyttää hoitotyössä entistä enemmän.

Joskus kosketus toimii erityisen hyvin, esimerkiksi kun sanat eivät riitä tai niitä ei löydy. Voiko kaikkia sitten koskea ja miten? Pieni vauva ilman syliä on meistä mahdoton ajatus ja silti meissä jokaisessa se pieni vauva elää ehkä sitä kosketusta edelleen kaivaten. Mutta onko ok koskettaa puhumatonta miehenjärkälettä tai vakavasti sairasta? Kunnioittavassa kohtaamisessa kosketus täytyy olla aina toivottua ja miellyttävää, vaikka hoitotoimenpiteet joskus tuottavatkin kipua ja epämukavuutta. Kun on aikaa ja rauha toimia, voi nämäkin asiat hoitua miellyttävämmin ja mukavammin. Potilaan osallisuus ja tilanteen dialogisuus ovat olennaisia. Lisäksi hieronnalla, sivelyllä, väristelyllä ja paineluilla saadaan mielihyvää ja nautintoa, jota varmasti monet kaipaavat.

Hei ja myös työkaveria voi hieroa vaikka kahvitunnilla! Miten mukava keino lievittää stressiä ja lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta!

Julkaistu 30.12.18 /TM

Talvio, Markus & Klemola, Ulla:

Toimiva vuorovaikutus. PS-kustannus. 2017.

 

Kaiken hoitotyön ydin lienee vuorovaikutus. Onnistuessaan se tukee luottamuksen syntymistä ja sitä kautta hoitosuhdetta, potilasohjausta ja hoitoon sitoutumista. Toimiva vuorovaikutus on potilaan oikeus, jolloin kommunikoinnin pitäisi olla vastavuoroista, ymmärrettävää ja arvostavaa. Lisäksi vuorovaikutus on olennainen osa työyhteisössä toimimista, johon jokainen hoitajakin kuuluu. Joskus tuntuu, että juuri ongelmat vuorovaikutuksessa ovat suurimpana syynä konflikteihin työssä ja kotona. Muistelen myös lukeneeni, että potilaiden tekemissä valituksissa potilasasiamiehelle kohteluun liittyvät asiat korostuvat. Ehkä vuorovaikutustaitoja kehittämällä niitä saataisiin vähenemään? Näistä lähtöajatuksista käsin lähdin kirjaa lukemaan.

Vuorovaikutus perustuu toisen kunnioittamiseen ja arvostamiseen ja sitä voi aina kehittää. Kysymys on siis enemmänkin asenteesta ja halusta ymmärtää toista ja hänen lähtökohtiaan. Kiinnostava kirjasta oppimani asia oli, että työkokemuksella ja vuorovaikutuksen hallinnalla ei olekaan yhteyttä. Kaikki siis hyötyvät vuorovaikutuskoulutuksesta, koska sen osaaminen ei tule itsestään työn ohella. Tärkeä asia on myös sen hyväksyminen, että virheitä sattuu kaikille ja anteeksi pitää osata pyytää. Virheistä oppiminen on ihmisenä ja hoitajana kehittymistä.

Kirjassa oli mukavia oppimista syventäviä testejä ja pohdintoja, jotka laittoivat miettimään. Osaanko ilmaista itseäni selkein minäviestein, jotka sisältävät asian kuvauksen, vaikutukset minuun ja tunteen? Voisiko asian ilmaista positiivisesti negaation sijaan, esimerkiksi sanoen: ”Hienoa, että olet ajoissa paikalla tänään ja päästään heti aloittamaan”. Huomaamalla hyvä syntyy lisää hyvää. Ongelmatilanteissa on tärkeää kiinnittää huomiota käyttäytymiseen persoonan sijaan kuten: ”Minua harmitti kun et ilmoittanut myöhästymisestäsi koska…” eikä syytellä tyyliin ”Sinä olet aina…”.

Kirjassa tarjotaan menetelmiä vuorovaikutuksen parantamiseksi. Kuuntelu ja ristiriitojen rakentava käsittely niin, että molemmat voittavat ovat olennaisia toimivassa vuorovaikutuksessa. Molemmat voittavat -menetelmä auttaa ongelmien ratkaisussa. Tarvitaan yhteistyöstä sopiminen, kummankin tarpeiden määrittely minäviestein ja ratkaisuvaihtoehtojen yhdessä tuottaminen. Vaihtoehtoja puntaroidaan, valitaan ratkaisu, suunnitellaan, toteutetaan ja tarkistetaan tulos. Toimimatonta ratkaisua kehitellään edelleen. Toista arvostava ja omia ajatuksia puntaroiva keskustelu auttaa eteenpäin.

Hyvä oppi oli myös, että neuvontaan käytettävästä ajasta vain 20 prosenttia olisi puhetta ja loput kuuntelua. Näissäkin tilanteissa on tärkeää arvostaa ihmisen omaa päätösvaltaa, eikä tarjota itselle hyvää ”sovitaan nyt niin, että…” -ratkaisua. Perinteisestä tietoa kaatavasta ohjauskäsityksestä olisi siis syytä päästä eroon myös hoitotyössä.

Kirja oli siis vuorovaikutuksen kehittämiseen kaikkinensa hyvä teos, joka herätti halun hankkia lisää tietoa aiheesta. Noita esiteltyjä työkaluja olisi hyvä päästä harjoittelemaan, jotta menetelmät sisäistyisivät käyttöön. Löytyisikö jostain hyvää koulutusta aiheesta…? / TM

 

Uusitalo-Malmivaara Lotta & Vuorinen Kaisa. Huomaa hyvä! Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteenvahvuutensa. Kirja ja toimintakortit. PS-kustannus. Kirja 2. painos 2017 ja toimintakortit painos 2018.

 

Virheisiin ja epäonnistumiseen keskittyvä rangaistuksiin perustuva kasvatus uuvuttaa kaikkia osapuolia sekä tuo häpeää ja huonommuuden kokemuksia. Silti se on ollut pitkään tavallinen kasvatustapa Suomessa. Kasvatuksen tuloksen eli virheiden ja ongelmien korostumisen huomaa itsekin hyvin, kun vielä yölläkin miettii sitä päivän ainoaa epäonnistumista, vaikka muuten päivä sujui hyvin. Vikoihin keskittyminen auttaa näkemään vain lisää vikoja. Moitetta kompensoimaan tarvitsemme paljon kehuja ja ilkeyttä vastaan aseenamme on lempeys ja lämmin kohtaaminen.

Kannustaminen ja hyvän näkeminen ovat siis tietoisesti vaalittavia taitoja, sillä paha ja huono kyllä tulevat tavalla tai toisella esiin. Positiiviseen pedagogiikkaan perustuva vahvuuskasvatus antaa eväitä kohdata lapsia ja nuoria tavoitteina rajat, rakkaus, turvallisuus ja hyväksyntä. Vahvuuksia tukeva kasvatus voimaannuttaa, tukee hyvinvointia sekä auttaa selviämään elämässä paremmin. Näitä taitoja voi kehittää itsessään, omien lasten kasvatuksessa ja ammatillisesti. Erityisen tärkeänä näkisin vahvuuksiin keskittyvän kasvatuksen sairailla ja neuropsykiatrisesti oireilevilla lapsilla, joilla jo muutenkin mielenterveysongelmat ovat muita todennäköisempiä.

Kirjassa esitellään tärkeimmät luonteenvahvuudet ja kerrotaan, miten niitä voi harjoitusten avulla vahvistaa. Luonteenvahvuuksia ovat esimerkiksi ystävällisyys, toiveikkuus, huumorintaju, uteliaisuus tai sisukkuus. Kirjaa täydentävät toimintakortit auttavat niiden löytymisessä ja havaitsemisessa. Korteissa oli hyviä vinkkejä niiden käyttämisestä lapsen kanssa tai ryhmässä.

Entä jos emme ruotisikaan lapsen puutteita ja vajavuuksia? Voisimmeko kaikki nähdä mitä hienoa lapsi jo osaa ja mikä hänelle itselleen on tärkeä taito opeteltavaksi? Kortteja voisi hyödyntää hoitotyössä esimerkiksi kuntoutuksen tavoitteiden suunnittelussa poimimalla lapsen omia vahvuuksia ja asioita, jota lapsi itse haluaa kehittää seuraavana vuonna. Esimerkiksi lapsi voi valita vahvuuskorteista ne, jotka kuvaavat häntä itseään ja sellaiset, joita taitoja hän haluaa nyt kehittää. Miten upeaa olisikaan, jos lapsi lähtisi tapaamisesta ajatellen miten taitava ja osaava hän onkaan. /TM

Kirja-arvioiden kirjoittajat

 

Kristiina Aalto (KA), sh YAMK

Anna Maria Hartikainen (AMH), KM, ELO, ratkaisukesk. työnohjaaja

Lilli Hinds (LH), sh

Tiina Marttila (TM), lsh, TtM, Amo

Johanna Olli (JO), sh, TtM, väitöskirjatutkija

Laura Ortju (LO), sh, TtM-opiskelija

Olivia Särkkä (OS), sh

Annikki Vanhala (AV), sh