Lukuvinkkejä

Lukuvinkkejä

Tällä palstalla julkaistaan joulukuusta 2017 alkaen kirja-arvioita sairaisiin ja vammaisiin lapsiin sekä hoitajan ammatilliseen kehittymiseen liittyvistä kirjoista. Aiempia kirja-arvoita löytyy myös Lasten asialla -lehden jokaisesta numerosta.

Jos haluaisit kuulla jostain tietystä kirjasta tai kirjoittaa itse arvion, lähetä sähköpostia Lasten asialla -lehden päätoimittajalle Johanna Ollille (Lane.toimitus(at)gmail.com).

Lasten asialla -lehti

Näistä kirjoista arviot tällä sivulla :

(Linkkiä klikkaamalla pääset suoraan kyseiseen arvioon)

Pesäpuu ry: Kirahvi Mainion tarinat.

Sirpa Palokari: Antin ja Timon puhtausmatka.

Virpi Hartikainen (toim.): Kinestetiikka Toimintamalli voimavarojen ylläpitämiseen liikkeen avulla

Anders Hansen: ADHD voimavarana. Missä kohtaa kirjoa olet?

Tuula Sturman & Marika Torniainen: Kunnioittavan kosketuksen käsikirja. Ammatillinen hoitokohtaaminen sosiaali- ja terveysalalla.

Sauli Hyvärinen & Tarja Pösö (toim.): Lasten haastattelu lastensuojelussa.

R. J. Palacio: Ihme.

Anders Hansen: Aivovoimaa. Näin vahvistat aivojasi liikunnalla.

Vieno Linna: Tuntematon sotelas. SOTEromaani.

Katariina Berggren ja Jari Hämäläinen (toim.): ADHD-käsikirja.

Raisa Cacciatore (toim. Vuokko Hurme): Kiukkukirja – Aggressiokasvattajan käsikirja – vauvasta kouluikään.

Bo Hejlskov Elvén: Kenen ongelma? Haastavat tilanteet koulun arjessa

Milla Bergman & Marjaana Roponen: Näe minutkin, kuule minuakin

Vappu-Tuuli Fagerson: Special edition – erikoispainos.

Heini Saraste & Anni Ikäheimonen: Pienen koiran onni.

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe.

Erja Sandberg: ADHD ja oppimisen tuki

Kati Kärkkäinen: Vahvista lasta.

Stiina Kiiveri: Pienen kulkijan sairauskirja.

Merja Tompuri: Tenavat tasapainoon - Näin autat lasta säätelemään vireyttä ja kuormitusta.

Markus Talvio & Ulla Klemola: Toimiva vuorovaikutus.

Satu Kreivi-Palosaari:Onko joskus nyt? Uuno -pojan filosofiaa.

Sirkka-Liisa Mäenpää: Kotiin jo - autistisen poikani tarina.

Anna Haanpää-Vesenterä:Vaahteranlehtipoika-sarja.

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa.

Sami Leppämäki ja Tuula Savikuja (toim.):Touretten oireyhtymä.

Kirahvi Mainion tarinat. Pesäpuu ry. 2019.

Hyvin harvoin varsinkaan pienet lapset pääsevät tuottamaan sisältöä kirjoihin. Pesäpuu ry on tehnyt hienoa työtä luomalla 3–5 -vuotiaiden perhehoidossa asuvien lasten kanssa kaksi kuvakirjaa Kirahvi Mainio -sarjaan. Ensimmäinen osa, ”Tärkeä koti”, esittelee sarjan hahmot ja kertoo siitä, miten (perhehoidossa asuvat) lapset mieltävät kodin. ”Melkoinen myräkkä” puhuu lempeällä ja rohkaisevalla tavalla lasten peloista ja niiden kanssa selviämisestä.

Kirjat on suunnattu sijaishuollossa asuville pienille lapsille, jotka voivat kirjojen avulla tutkia omaa elämäntarinaansa aikuisen kanssa. Soisin näiden kirjojen leviävän kyllä laajemmallekin, sillä ne sopivat myös adoptioperheiden lapsille – ja kaikille niille, joiden lähellä lapsia, jotka eivät asu biologisten vanhempiensa kanssa. Aikuisille on mukana ohjeita, miten kirjan teemoja voi käsitellä lasten kanssa. Elise Liikalan iloisen värinen ja selkeä kuvitus tekee lukukokemuksesta miellyttävän. Lasten omat näkemykset ja huumori tulevat kirjassa tunnistettavasti esiin muun muassa hahmojen nimissä, kun mukana on esimerkiksi elefanttiveli nimeltä Krokotiili!  / JO

Julkaistu 15.5.2019

Sirpa Palokari: Antin ja Timon puhtausmatka. 2002. Kehitysvammaliitto. 5. painos 2017. 

Kirja kertoo puhtaudesta ja henkilökohtaisesta hygieniasta pojille. Päähenkilöille kasvaa jo parta ja tuntuu, että ihan pienille ei kirjaa ole suunnattu. Puhtauteen on sidottu tarina, joka kuljettaa päähenkilöt hoitolaan, juhliin ja kalastamaan. Perusasiat hygieniasta käydään lävitse ulkonäöstä pesuihin ja parranhoitoon. Ensilukemalla melko konservatiivisilta tuntuvat asenteet särähtivät korvaan kuten "liian pitkäksi kasvanut parta tekee miehen hoitamattoman näköiseksi" tai "pojat ja miehet voivat ajatella, että omasta ulkonäöstä huolehtiminen on naisten touhua". Muutoin kirja lienee tarpeellinen ja informatiivinen. Kuvat ovat kivoja ja puhtaudesta keskusteluun on jätetty pohdintatehtäviä. /TM

Arvosanani on 4,5/5, sillä tarina on ihan ok. Eskarissa taidettiin opettaa noita asioita. Omasta mielestäni kirja oli suunnattu kuitenkin vähän vanhemmille eli yli 13-vuotiaille. Jossain asioissa olisi voinut käyttää eri sanoja. /Atte Marttila, 12 vuotta. 

Julkaistu 5.3.2019

Virpi Hantikainen (toim.): Kinestetiikka. Toimintamalli voimavarojen ylläpitämiseen liikkeen

avulla. PS-kustannus 2018.

Kinestetiikka on opas toimintamallista, joka ohjaa toimivaan kommunikaatioon sekä vuorovaikutukseen liikkeen ja koskettamisen kautta. Teoksen kirjoittajina on lukuisia sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia ja kirjan on toimittanut TtT Virpi Hantikainen.

Teoksessa käydään läpi kinestetiikan periaatteita, joihin kuuluu ihmisen tasa-arvoinen kohtaaminen ja autettavan voimavarojen monipuolinen hyödyntäminen. Kinestetiikka kuvastaa hyvin hoitotyön ydinosaamista – läsnäoloa, kunnioitusta ja asiakaslähtöisyyttä. Kinestetiikan opeista on hyötyä paitsi asiakkaan kuntoutumisen ja toimintakyvyn säilyttämisen kannalta, myös hoitajan työkyvyn ja työn mielekkyyden ylläpitämiseen. Teoksessa annetaan monia konkreettisia ohjeita, kuinka kuormitusta siirtymätilanteissa voidaan vähentää ja miten huonostikin liikkuva tai kivulias asiakas saadaan osallistumaan hyvin yksinkertaisten tukitoimien avulla. Kinestetiikassa käytetään sekä avustajan että avustettavan kehoa ja ymmärretään fysiikan liikkeen lakeja.

Kinestetiikka -teos soveltuu käsikirjaksi paitsi hoitotyön ammattilaisille, myös muille sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoille, henkilökohtaisille avustajille, kasvatuksen ammattilaisille sekä omaishoitajille ja muille läheisille. Toimintamalli soveltuu erityisesti neurologisista oireista kärsiville henkilöille, mutta on käyttökelpoinen kaikkien asiakasryhmien kanssa lapsista ikäihmisiin. Lasten kanssa toimiessa kinestetiikka antaa erityisesti näkökulmaa lapsen omien voimavarojen huomioimiseen. Vanhempia tai avustajaa ohjatessa tulee huomioida, mikä liikkumisen ja siirtymisen tapa on lapselle mielekkäin ja kuntoutumisen kannalta paras sen sijaan, että huomioitaisiin vain avustajan kuormitus tai toimintojen nopeus. Teoksessa kerrotaan myös puhumattomien asiakkaiden kanssa kommunikoinnista kinestetiikan keinoin. Teos sisältää sekä valokuvia että todellisia esimerkkejä arjen hoitotyöstä. /LO

Anders Hansen: ADHD voimavarana. Missä kohtaa kirjoa olet? Atena 2017.

ADHD:stä ajatellaan usein, että ihmisellä joko on tai ei ole sitä. Lääkäri Anders Hansen osoittaa kirjassaan, että ADHD-piirteet ovat pikemminkin jatkumo, jolla me kaikki olemme jossain kohtaa. Kirja kertoo tutkimustuloksiin nojaten siitä, mitkä asiat ovat aivoissa eri tavalla niillä, joilla piirteitä on enemmän. Näitä ovat esimerkiksi dopamiinireseptorien erilainen toiminta (mikä vaikuttaa siihen, että täytyy saada toimintaa ettei tuntuisi tylsältä) sekä aivojen ”lepotilaverkoston” päälle jääminen yhtä aikaa ”tavoitteellisen toiminnan verkoston” kanssa, minkä takia keskittyminen on vaikeaa.

Kirjan tärkeintä antia ovat kuitenkin ADHD:hen liittyvien vahvuuksien esittely. Esimerkiksi tarkkaavuuden häiriöalttius on tärkeää luovuuden kannalta, koska luovassa prosessissa ei voi tietää etukäteen, mikä ajatus on tärkeä. Arvokkaita ominaisuuksia ovat myös energisyys ja riskienottokyky, ja se, ettei pelkää auktoriteetteja ja on valmis etsimään parempia tapoja toimia eikä luovuta helposti. ADHD-piirteet sopivat siis hyvin esimerkiksi yrittäjälle! Sanoisin, että niistä voisi olla hyötyä myös hoitotyön tutkimisessa ja kehittämisessä. Kaikissa työryhmissäkin voisi olla hyvä olla joku, jolla on enemmän ADHD-piirteitä, sillä lapsiryhmillä tehdyssä tutkimuksessa on todettu, että sellaiset ryhmät ratkovat loogista ajattelua vaativia tehtäviä paremmin kuin ryhmät, joissa kellään ei ADHD-piirteitä ole.

Harmittelen vain sitä, että kirjoittajan käyttämien tutkimusten lähteet ovat ainoastaan kirjan lopussa lähdeluettelossa, eivätkä tekstin seassa. Onneksi lähteet on sentään jaoteltu kirjan lukujen mukaan, jotta lisätietoa haluava löytää ne kohtuullisella vaivalla.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka miettivät, onko itse tai onko läheinen lähellä ADHD-kirjon ääripäätä. Erityisesti suosittelen kirjaa kaikille lasten kanssa työskenteleville, koska lasten vahvuuksien ymmärtäminen on kaikissa lapsialojen ammateissa todella tärkeää.

                                                                                                                                               Julkaistu 2.1.2019 / JO

Kunnioittavan kosketuksen käsikirja. Ammatillinen hoitokohtaaminen sosiaali- ja terveysalalla. Tuula Sturman & Marika Torniainen. PS-kustannus 2018.

Luin kirjaa uteliaana ja makustellen niitä ajatuksia, joita se herätti. Mietin, miten paljon itse ihmistä työssäni kosketan ja mikä merkitys kosketuksella on itselleni ja hoitotyölle. Seuraavassa on omia pohdintojani kirjan sisältöä peilaten.

Kunnioittava kosketus on tervetullut näkökulma yhä kiihtyvään teknologistumiseen ja digitalisaatioon. Nyt puhutaan juuri siitä ytimestä, jota hoitotyö lopulta on, eli toisen ihmisen kohtaamista ja kärsimyksen lievittämistä. Kirjaa lukiessa tämä humanistinen näkökulma tuli vahvasti esiin, joka on ilahduttava tuulahdus nykyisen tehostamis- ja rahakeskustelun ohella, jota terveydenhuollon organisaatioissa alati hoetaan. Luultavasti kosketus oli joskus luontevampi osa hoitotyötä kuin nykyään, kun ruumiillinen koskemattomuus ja yksilökeskeisyys ovat vahvoja vaikuttavia tekijöitä yhteiskunnassamme.

Kärsimyksen lievittämisnäkökulma tuli kirjassa vahvasti esiin, koska kirjan kirjoittajilla oli vankka tausta palliatiivisessa hoitotyössä. Kosketus toimii kivun lääkkettömänä hoitokeinona ja keinona tarjota miellyttävä, palauttava tai nautinnollinen kokemus potilaalle tasavertaisena subjektina. Kirjassa esiteltiin erilaisia kosketustekniikoita ja -tapoja myös rentoutukseen tai virkistävään kosketukseen. Myös erilaiset sairaudet ja niiden huomioiminen kosketuksessa sisältyivät tiedolliseen osuuteen.

Jonkin verran kirjassa mietitytti lähteettömyys, joka laittoi pohtimaan, onko kerrottu kokemuspohjaista tietoa vai löytyykö taustalta vankempaakin näyttöä. Hiukan kömpelöt piirroskuvat esimerkiksi hermoista eivät tuoneet kirjalle lisäarvoa, vaikka niillä kai pyrittiin vankentamaan kirjan tiedollista puolta.

Tunto on kai ensimmäinen ja viimeinen koettu aisti niin ihmisen syntyessä kun hänen kuollessaankin. Kyseessä on siis perustavanlaatuinen ihmisyyteen liittyvä aisti. Kehon ja mielen yhteys on ollut ehkä viime ajat kadoksissa, kun me ihmiset keskitymme tehokkaisiin suorituksiin, vaikka urheilussa, tai koetamme purkaa stressiä mindfulnessin avulla. Lähtökohtaisesti me olemme kuitenkin kehollisia, ja keho vaikuttaa vahvasti mieleen ja toisin päin. Ihmisen kunnioittava kohtaaminen ja kosketus palvelevat sekä kehoa että mieltä, joten niitä pitäisi käyttää hoitotyössä entistä enemmän.

Joskus kosketus toimii erityisen hyvin, esimerkiksi kun sanat eivät riitä tai niitä ei löydy. Voiko kaikkia sitten koskea ja miten? Pieni vauva ilman syliä on meistä mahdoton ajatus ja silti meissä jokaisessa se pieni vauva elää ehkä sitä kosketusta edelleen kaivaten. Mutta onko ok koskettaa puhumatonta miehenjärkälettä tai vakavasti sairasta? Kunnioittavassa kohtaamisessa kosketus täytyy olla aina toivottua ja miellyttävää, vaikka hoitotoimenpiteet joskus tuottavatkin kipua ja epämukavuutta. Kun on aikaa ja rauha toimia, voi nämäkin asiat hoitua miellyttävämmin ja mukavammin. Potilaan osallisuus ja tilanteen dialogisuus ovat olennaisia. Lisäksi hieronnalla, sivelyllä, väristelyllä ja paineluilla saadaan mielihyvää ja nautintoa, jota varmasti monet kaipaavat.

Hei ja myös työkaveria voi hieroa vaikka kahvitunnilla! Miten mukava keino lievittää stressiä ja lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta!

Julkaistu 30.12.18 /TM

Lasten haastattelu lastensuojelussa. Sauli Hyvärinen & Tarja Pösö (toim.). PS-kustannus 2018.

Lapsella on oikeus tulla kuulluksi, saada ja antaa tietoa sekä ilmaista mielipiteensä. Lapselta saatua tietoa pitää myös osata käyttää lapsen elämään vaikuttavissa päätöksissä. Kirja kertoo, miten eri tavoin haastatteluja voidaan toteuttaa lastensuojelussa, mutta kirjan tietoa voidaan hyvin hyödyntää myös terveydenhuollossa. Lapsia haastatellaan, kun halutaan rakentaa luottamusta lapsen ja ammattilaisen välillä, saada aikaan muutos lapsen elämässä tai selvittää, millainen lapsen elämäntilanne on ja mitä mieltä hän itse on asioistaan.

Lainsäädäntö edellyttää, että lapsen mielipide on selvitettävä ja se otettava huomioon. Lastensuojelulain mukaan 12-vuotias voi tehdä päätöksiä ja hänellä on puhevalta asioissaan. Sitäkin nuoremman mielipidettä täytyy kuulla ja huomioida. Huomioon täytyy ottaa myös lapsen suojeleminen, eli lapsen kehitystä ei saa vaarantaa, vaan täytyy huomioida lapsen etu. Lapsella on myös oikeus olla osallistumatta, jos hän niin tahtoo. Joskus tarvitaan aikuisen apua, jotta lapsi pystyy osallistumaan ja tietää oikeuksistaan, joten on aikuisten velvollisuus huolehtia niiden toteutumisesta. Osallisuuden kokemus tukee lapsen kasvua ja kehitystä ja vahvistaa oikeudenmukaisuuden kokemusta ja hoitomyöntyvyyttä.

Käytännössä terveydenhuollossa lasta tulee aina kuulla potilaana, koska häntä koskevia asioita käsitellään. Tapana usein onkin, että yli 12-vuotiaat keskustelevat myös yksin ammattilaisen kanssa. Kirjan oppeja soveltaen erilaiset avoimet kysymykset kuten ”mitä kuuluu”, ”mitä ajattelet tästä” tai ”olenko ymmärtänyt oikein, että…” auttavat lasta pohtimaan omaa tilannetta, kun keskusteluun annetaan riittävästi aikaa. Lapsen kanssa keskustelu on vuorovaikutustilanne, joka vaatii kouluttautumista ja työssä kehittymistä.

Oikeiden kysymysten lisäksi on tärkeää osata kuunnella. Konkreettinen tekeminen tai leikki auttaa kuulemisessa, etenkin pienempien lasten kanssa. Kirja esittelee erilaisia välineitä kommunikaation tueksi, kuten kuvia, piirtämistä, sanoja, kortteja ja asteikkoja. Olennaisinta kuitenkin on, että empaattinen uteliaisuus ja ymmärtämiseen pyrkiminen auttaa lapsen maailmaan astumisessa.

Kirjassa on nuorten näkemyksistä koostettu (tässä lyhennetty) lista kuulemiseen vaikuttavista tekijöistä, jotka mukavasti summaavat kirjan asioita:

·         Katso ja näe minut, ei pelkästään sitä mitä olen tehnyt.

·         Kuule mitä sanon ja muista se. Haluan vaikuttaa.

·         Keskity minuun, kun puhut kanssani, älä katso tietokonetta tai puhu puhelimessa.

·         Kehu minua. Kai minäkin olen jossain hyvä?

·         Kerro jotain myös itsestäsi, se tekee sinusta ihmisen.

·         Kunnioita minua ja läheisiäni vaikeuksista huolimatta. Mekin olemme ihmisiä.

Julkaistu 30.12.18 /TM

R. J. Palacio: Ihme. WSOY 2017.

Tämän kirjan soisin ihan kaikkien maailman ihmisten lukevan, niin lasten kuin aikuistenkin. Se antaa niin paljon iloa ja ravintoa mielelle ja sydämelle, ja se auttaa ymmärtämään elämää. Kirja on todentuntuinen tarina, jossa kotikoulua käynyt Auggie aloittaa koulunkäynnin tavallisessa koululuokassa kymmenvuotiaana. Hän joutuu kiusatuksi pahasti epämuodostuneiden kasvojensa takia, mutta onneksi myös ystäviä löytyy.

Auggie on minusta hurmaava tyyppi. Jotenkin niin tavallinen kymmenenvuotias, ja silti aivan erityislaatuinen. Niin kuin kaikki muutkin tarinan henkilöt. Auggien tarina kuullaan kirjassa sekä hänen itsensä että läheisten ihmisten kertomana. Jos kirjojen lukeminen yleisestikin lisää kykyä empatiaan, niin tämän kirjan lukeminen lisää sitä ihan erityisesti. Saman tarinan kuuleminen eri ihmisten äänillä avartaa ajattelua hurjasti. Ja kirjaa lukiessa kirkastuu tosi selväksi tämä: tärkeintä mitä voimme lapsillemme ja itsellemme opettaa, on ystävällisyys. Kirja sopinee yli kymmenenvuotiaille, ja ehkä hiukan nuoremmillekin aikuisen kanssa luettuna. /JO

Anders Hansen: Aivovoimaa. Näin vahvistat aivojasi liikunnalla. Atena 2017.

Tiesitkö, että aivoja voi parhaiten vahvistaa liikuttamalla muuta kehoa? Liikunnalla voi parantaa muistia ja keskittymistä, vähentää stressaamista, lieventää masennusta, lisätä luovuutta ja hidastaa aivojen ikääntymistä – tai jopa ”nuorentaa” niitä.  Psykiatri Anders Hansen selittää kirjassaan hyvin ymmärrettävällä tavalla tutkitun tiedon perusteella, miksi näin on, ja myös vertailee lääkitysten ja liikunnan vaikutuksia esimerkiksi masennuksen hoidossa.

Kirjassa kerrotaan, millaiset liikuntamäärät ja -tavat ovat aivojen kannalta hyödyllisimpiä. Vaikka säännöllisellä ja pitkäaikaisella liikunnalla saadaan parhaat tulokset, on myös rohkaisevaa tietää, että joissain asioissa kuten keskittymisessä, muistamisessa ja luetun ymmärtämisessä liikunta vaikuttaa jo aivan heti. Hyödyllisintä olisikin kuulemma päntätä vaikka juoksumatolla!

Tämän kirjan jaksaa lukea ihan istuallaankin, vaikka tuntuisi, ettei omissa aivoissa riitä voimaa asiatekstin lukemiseen. Kirjan voi lukea alusta loppuun tai poimia vain itseään kiinnostavia lukuja ja esimerkkikertomuksia. Lastenneurologian hoitajalle erityisen mielenkiintoisia ovat lasten kehittyviä aivoja ja muun muassa toiminnanohjausta käsittelevä luku sekä ADHD:tä käsittelevä luku. ADHD:tä tarkastellaan siinä aivojen palkitsemisjärjestelmän kautta sekä myös ihmisen historian ja nykykulttuurin kautta; se, mistä oli aikoinaan savannilla metsästyskulttuurissa hyötyä, on nykyisessä tietotyön yhteiskunnassamme luokiteltu poislääkittäväksi ominaisuudeksi. Kuten Hansen toteaa: paluu savannille ei onnistu, mutta voimme muuttaa elämäämme ja lasten elämää enemmän siihen suuntaan lisäämällä liikkumista jokaiseen päivään. /JO

Vieno Linna: Tuntematon sotelas. Soteromaani eli sairas kertomus. Kirjokansi 2018.

Tämä neljän helsinkiläisen korkean tason sosiaali- ja terveysalan ammattilaisen Vieno Linna - nimisen kirjoittajakollektiivin  romaani on todella ajan hermolla. Jos sote-uudistus väsyttää, pelottaa tai ei vain jaksa kiinnostaa, niin tämän kirjan lukeminen saattaa herättää siihen uuden kiinnostuksen. Aluksi tarina tosin tuntuu liikaa Tuntemattoman sotilaan tähän aikaan ja terveydenhuoltoon tuodulta plagiaatilta, mutta sitten se imaisee mukaansa – viimeistään Väinö Linnan Rokan Anttia muistuttavan Akan Rontin liittyessä joukkoon. Akan Rontti on mainio persoona, jonka rohkeudesta voisimme ottaa mallia, kun hän puolustaa hoitajien hyvinvoinnista huolehtimisen tärkeyttä talousjohtajalle:

”Elä sie usokkaa et sie voisit hyppii miun tai meijä silmille. Sie saatat jottai ymmärtää numeroloihe päälle, mut ihmisist sie piruparka et ymmärrä mittää. Elä kuvittelekaa komentavais meit hoitajjii ko et eläväst elämäst mittää parka tajua.”

Vaikka tarinan monet hahmot on lainattu melko suoraan Tuntemattomasta sotilaasta, niin kertomuksen naisporukka on silti terveydenhuollon maailmaa tuntevalle uskottava kaikessa sitkeydessään ja yhteistyökykyisyydessään silloinkin, kun työolot ovat aivan käsittämättömät. Se saa toivomaan, että tällaisia naisporukkakuvauksia kirjoitettaisiin enemmänkin, jotta naiskuva laajenisi ja naisetkin nähtäisiin oikeina ihmisinä eikä aina vain suhteessa mieheen. Kirja saa myös toivomaan, että hoitajien työhyvinvoinnista alettaisiin kunnolla huolehtia ja hoitajien työtä arvostaa.

Ihmisiä laitetaan tässä tarinassa hengiltä kuin sodassa konsanaan. Lukijan tulkittavaksi jää, onko kyseessä eutanasian puolustuspuhe vai uhkakuva siitä, miten käy, jos raha ratkaisee ja ihmisarvo unohdetaan eikä liian köyhien tai liian sairaiden hoitoon panosteta. Suosittelenkin kirjaa kaikille sote-alan sankareille, mutta myös kaikille, joista voi joskus tulla potilaita, sekä kaikille, jotka ovat äänioikeutettuja ja voivat vaaleissa vaikuttaa siihen, ettei tämän soteromaanin maailmasta tulisi totta. /JO

Katariina Berggren ja Jari Hämäläinen (toim.).

ADHD-käsikirja. PS-kustannus. 2018.

ADHD-käsikirja on monipuolinen perusteos ADHD:stä, joka tarjoaa lukijoilleen paljon. Kirjan sisällys on kattava ja pyrkii vastaamaan kaikkeen siihen tarpeeseen, jota käytännön kentältä on pyydetty. Kirjan kirjoittajiin kuuluu monipuolinen joukko alan ammattilaisia sekä ADHD-oireisia itse. Kirja käsittelee laajasti sitä mitä ADHD on yleensäkin ja kirja erittelee myös sitä mitä ADHD on lapsella, nuorella sekä aikuisella. Kirja tarjoaa olennaisen näkökulman siihen, että miten eri elämänvaiheissa ADHD-oireista tulisi tukea. Yhä edelleen ADHD:n hoidossa ja erityisesti diagnosoinnissa on haasteita, joten tämä kirja pyrkii tarjoamaan yksissä kansissa vastauksia kaikkiin kysymyksiin viimeisimmistä tutkimustiedosta lähtien.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille sekä kaikille muiden alojen ammattilaisille, jotka kohtaavat ADHD-oireisia ihmisiä työssään sekä tietenkin myös ADHD-oireisen vanhemmille ja muille läheisille./KA

Raisa Cacciatore (toim. Vuokko Hurme): Kiukkukirja – Aggressiokasvattajan käsikirja – vauvasta kouluikään. Nettiversio. Väestöliitto 2018.   

Kiukkukirja on suunnattu aivan kaikille vanhemmille, jotka kirjaimellisesti kohtaavat kiukkua kotona. Kirja pyrkii ohjaamaan vanhempia monitahoisempaan aggressiokasvatukseen. Kirjan avulla halutaan myös tuoda positiivista kaikua lapsen kiukkuun ja uhmaan, että vanhemmat näkisivät lapsen itsenäistymisen, uhman ja haastavat tunteet myönteisemmin. 

Väestöliitossa kehitetty Aggression portaat - malli perustuu aggression tunteen ja normaalin kehityksen ymmärtämiseen, aggression hallinta keinojen opetteluun, oman vastuun korostamiseen tunteiden hallinnassa sekä väkivallan vastaiseen asennekasvatukseen. Tälle aiheelle onkin säästetty kirjassa paljon tilaa, kirjassa käsitellään kaikki seitsemän porrasta yksitellen vauvaikäisestä kouluikäiseen. Kirja sisältää runsaasti myös käytännön vinkkejä arkeen siitä, miten lapsen kiukkuun tulisi reagoida ja mitkä asiat ovat riidan arvoisia.  

Suosittelen kirjaa kaikille kiukkua kohtaaville vanhemmille ja miksei myös sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattilaisille. Kirja lisää paljon ymmärrystä kiukun synnystä, sen käsittelemisestä sekä erityisesti siitä, miten siihen tulisi reagoida. / KA

Bo Hejlskov Elvén

Kenen ongelma? Haastavat tilanteet koulun arjessa.

Kehitysvammaliitto ry, 2016.

Ruotsalainen psykologi Elvén kirjoittaa lasten käyttäytymisongelmista kouluympäristössä, mutta kirja on hyvin sovellettavissa monenlaisiin kasvatustilanteisiin. Jo kirjan nimi haastaa pohtimaan puhutaanko haastavissa tilanteissa lapsen vai aikuisen ongelmista. Kirjan keskeinen viesti onkin, että aikuisen on mietittävä omaa rooliaan lapsen käytöksessä, jotta sitä voi muuttaa. Ovatko vaatimukset olleet suuremmat kuin lapsen kyvyt?

Elvén siteeraa kirjassa psykologi Greenen lausetta: ”Ne, jotka osaavat käyttäytyä hyvin, käyttäytyvät hyvin.” Onko lapsi aggressiivinen tahallaan vai tekeekö lapsi parhaansa käyttäytyäkseen hyvin, muttei vielä osaa toimia paremmin? Minkälaisia vaatimuksia lapselle voi asettaa ja mihin hän pystyy sopeutumaan? Hankala käytös voi olla lapselle tilanteesta selviytymistä, jossa oman toiminnan säätely, itsehillintä ja seurauksien ymmärtäminen ovat vaikeita. Keskittyminen siihen mitä tapahtui, on tärkeämpää kuin siihen, mitä olisi pitänyt tapahtua.

Tilanteiden pitää olla ymmärrettäviä lapsille, jotta he voivat käyttäytyä hyvin. Toiminnan mielekkyyttä voidaan lisätä monenlaisella ennakoinnilla, kuten osallisuuden, valmistamisen ja yhteenkuuluvuuden lisäämisellä. Käytännön apukeinoja tulee esiin useita, kuten päivä- tai tuntiohjelman kirjoittaminen näkyviin eli toiminnan strukturointi, rauhallinen ympäristö ja riittävä ohjaus aikuiselta esimerkiksi pelitilanteissa.

Lapsi pyrkii itsehillintään, mutta sen mentyä on turha keskustella asiasta, ennen kun lapsi on rauhoittunut. Joskus lapsi valitsee huonoja strategioita itsehillintään kuten valehtelu, lyöminen, karkaaminen tai haukkuminen. Huonon käytöksen seuraukset, jotka tuntuvat lapsesta rangaistuksilta tai epäonnistumiselta, eivät edistä käyttäytymisen muutosta. Torumisen sijaan heille pitäisi kertoa miten pitää toimia, jotta seuraavalla kerralla onnistuisi. Onnistumisen, kehun ja positiivisen huomion avulla oppii parhaiten. Tämä on ehkä kirjan tärkein oppi, joka vaatii pohdintaa ja työstämistä sisäistyäkseen toimintamalliksi./TM

Milla Bergman & Marjaana Roponen

Näe minutkin, kuule minuakin. Myös erityislasten sisarukset kaipaavat huomiota.

Erityinen sisaruus -projekti, 2017.

Erityislasten sisaruus on tärkeä teema, johon soisi kaikkien lastenneurologian hoitajien tutustuvan, jotta perheen dynamiikkaa ja mahdollisia haasteita voisi ymmärtää ja tukea. Julkaisuun on koottu Erityinen sisaruus -projektin tiedonkeruun pohjalta saatuja tuloksia fiktiivisten kertomusten muodossa. Teoksessa on esimerkiksi erityislasten sisarusten omia vinkkejä vanhemmille. Kertomuksissa korostuu perheiden yksilöllisyys, joten aina täytyy kuunnella jokaisen omia kokemuksia.

Usein sisaruus on ihan tavallista sisaruutta iloineen ja murheineen. Toisaalta erityispiirteinä erityisessä sisaruudessa voi olla enemmän pelkoja, huomiotta jäämisen kokemuksia ja varhaista vastuunottoa. Toisaalta se voi lisätä sisaruksen empatiakykyä, kärsivällisyyttä, sitkeyttä ja rohkeutta kohdata haasteita elämässä.

Vanhempien on tärkeää huolehtia omasta jaksamisestaan ja huomioida kaikki lapset tasaveroisesti. Sisaruksia voi kannustaa leikkimään yhdessä arjen hoivan sijaan. Asioista on tärkeää puhua ja sallia kaikki tunteet, jottei elämää jäisi varjostamaan häpeä, turvattomuus ja vaille jäämisen kokemus. Erityislapsen ja hänen sisarustensa kiusaaminen on tavallista, jolloin avoin puhuminen voi auttaa. Tekeminen ja puhuminen perheen kesken, yhdessä ja erikseen, auttaa kasvussa myös jokaista perheenjäsentä.

Julkaisu on luettavissa sähköisenä

https://www.erityinensisaruus.fi/media/sisaruusjulkaisu.pdf/TM

Vappu-Tuuli Fagerson:

Special edition – erikoispainos. BoD 2018.

Tässäpä kevyttä kesälukemista lanelaisille ja lahjaksi niin ystäville kuin nuorisollekin hyvää mieltä tuottamaan, mutta myös ajatuksia herättämään. Tämä sopisi hyvin lasten- ja nuortenosastojen kirjahyllyihin, jotta nuorilla potilailla ja myös lasten ja nuorten vanhemmilla olisi viihdyttävää luettavaa, joka voisi tuottaa myös eräänlaista tarinamuotoista vertaistukea vammaisille nuorille.

Vammaisten nuorten ja aikuisten näkymättömyys tai sivuosaan joutuminen viihteessä ja kulttuurissa tuottaa nuorille haitallista kuvaa vammaisen roolista ja omastakin mahdollisesta tulevaisuudesta, joten tällaisia vammaisen nuoren ihmisen kuvaamisia kirjan (ja oman elämänsä) päähenkilönä todella tarvitaan. Tässä kirjassa vältetään myös toinen vammaisuuden kuvaamiseen liittyvä ongelma, sillä tässä vammaisen ei tarvitse olla supersankari ollakseen riittävän hyvä. Kirjassa kaikki saavat olla ihan tavallisia ihmisiä monenlaisine ominaisuuksineen, joista vamma on vain yksi. Juuri tämän asenteen leviämiseksi olisi erityisen hienoa, jos tätä kirjaa luettaisiin myös kouluissa, joten mistä löytyisi se opettaja, joka ensimmäisenä ottaisi tämän chick lit -kirjan kirjallisuusluetteloonsa?! Lue aiheesta lisää Lasten tähden -blogista. / JO

Heini Saraste & Anni Ikäheimonen:

Pienen koiran onni. Kynnys ry 2018.

Tämä pieni kirjanen sopii taaperoikäisten iltasatukirjaksi. Se on hyvän mielen kirja, jossa kerrotaan kaikesta siitä, mikä saa pienen koiran onnelliseksi: kun sitä rapsutetaan, kun se saa oppia uutta, kun se saa nukahtaa pienen tytön kainaloon.

Kirjan pienellä tytöllä on apuvälineenään kyynärsauva, mihin ei lainkaan viitata kirjan teksteissä. Se antaa ilahduttavasti mallia siitä, että enemmänkin voitaisiin tehdä kirjoja vammaisista lapsista ilman, että vamman tarvitsee olla pääosassa. Vammaisuus tulisi arkisemmaksi asiaksi, kun vammoja tai apuvälineitä kuvattaisiin niin kuin muitakin ihmisen ominaisuuksia tai välineitä; yhtenä muiden joukossa, ei ainoana ja kaikkea määrittävänä. Eihän esimerkiksi pikku koiran näkökulmasta tytön vammalla tai apuvälineellä ole merkitystä, vaan sillä, että tyttö on sellainen, joka rapsuttaa ja jonka sylissä saa levätä. Tästä näkökulmasta voisimme kaikki ottaa pienestä koirasta oppia - ja ehkä myös siitä elämänilosta, jota pieni koira saa pienistä asioista. / JO

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe.

WSOY 2017.

Nuoruudesta, sairaudesta, elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta on kirjoitettu paljon, mutta nuorille harvoin näin moniulotteisesti. Tässä kirjassa filosofiset pohdinnat, teinielämän arki ja sairauden todellisuus kietoutuvat toisiinsa realistisella ja kauniilla tavalla. Kirja on elämänmakuinen, vaikka sairaus ja kuolema, kipu, kaipaus, menetykset ja niiden pelko ovat sen keskeisiä teemoja. Huumori siivittää nuorten vuorovaikutusta karuissakin tilanteissa.

Kirjan nuoret sairastavat syöpää; joku parantumatonta, joku ehkä parannettavissa olevaa, mutta aina elämään monella sellaisella tavalla vaikuttavaa, että muiden nuorten kanssa oleminen on vielä mutkikkaampaa kuin tavallisesti. Kantavana teemana kirjassa on kuitenkin rakkaus, joka ei ole helppoa, mutta tekee elämästä elämisen arvoista. / JO

Erja Sandberg: ADHD ja oppimisen tuki

Huomioi yksilölliset tarpeet ja vahvuudet.

PS-KUSTANNUS. 2018.

Olisipa minut huomioitu lapsena, jolla on ongelmia — eikä lapsena, joka on ongelma.

Tämä teos pohjautuu kirjoittajan kasvatustieteen tohtori, erityisopettaja Eija Sandbergin vuonna 2016 julkaistuun väitöskirjaan ADHD perheessä - Opetus-, sosiaali-, ja terveystoimen tukimuodot ja niiden koettu vaikutus. Lisäksi kirjoittajalla on pitkäaikainen henkilökohtainen kokemus ADHD-oireisten lasten, nuorten ja aikuisten kanssa toimimisesta, paljon tietoa kuntoutuksessa ja opetuksessa toimimisesta sekä oma kokemus vanhempana.

Lapsella tai nuorella ilmenevät tarkkaavuuden ongelmat, levottomuus ja impulsiivisuus haittaavat usein merkittävästi oppimista ja toisten kanssa toimimista. Tämä teos lisää ymmärrystä näistä lapsista ja nuorista. Tarkkaavaisuushäiriöinen lapsihan saa herkästi negatiivista palautetta ja hänen vahvuutensa unohtuvat. Muun muassa selkeät tavoitteet, johdonmukainen ohjaaminen ja toiminnallisuuden lisääminen edistävät lapsen kykyä keskittyä. Kirjassa kerrotaan oireita lieventävistä, oppimista tukevista ja vahvuudet huomioivista toimintatavoista niin varhaiskasvatuksessa, peruskoulussa, toisella asteella kuin korkea-asteella. Kirjassa huomioidaan myös koulutusten nivelvaiheet ja siirtyminen työelämään.

Suosittelen lämpimästi tätä tietokirjaa luettavaksi opetus- ja kasvatusalalla (varhaiskasvatuksesta korkea-asteelle) työskenteleville opettajille, avustajille, ohjaajille ja hoitajille. Tästä teoksesta hyötyvät myös ADHD-oireisten läheiset, kuten vanhemmat ja muu lähipiiri, ja lisäksi  hyötyvät harrastusten ja kerhojen ohjaajat sekä kaikki aiheesta kiinnostuneet. Mielestäni terveydenhuollon ammattilaiset, jotka kohtaavat työssään näitä lapsia, nuoria ja aikuisia saavat teoksesta hyvää tietoa omaan työhönsä ja pystyvät kohtamaan ja auttamaan ADHD-oireisia ja heidän läheisiään. 

Teos on kirjoitettu hyvin selkeällä ja konkreettisella tavalla. Siinä on hyvät vinkit, joita voi siirtää suoraan käytäntöön. Koin saavani itse tämän hetkiseen työhöni hyvää tietoa oikein suunnatuista tukitoimista ja vahvuusperusteisesta ajattelutavasta. Hyvänä teoksessa koin havainnollistavat asia sisältöön liittyvät vinkit ja suorat lainaukset, joita tutkija on saanut ADHD-oireisilta henkilöiltä ja heidän läheisiltään. Teoksen lopussa on hyvä ja laaja lähdeluettelo, jota eri alojen toimijat voivat hyödyntää. / AV

Kati Kärkkäinen: Vahvista lasta. Duodecim 2017.

Elämä ei aina ole helppoa, vaan se tarjoaa paineita, pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Lapsi harjoittelee näistä selviämistä ja rakentaa taitojaan ratkaista ja selviytyä näistä koettelemuksista. Aikuisen tehtävä on tukea ja vahvistaa lasta itseään ja muita arvostavaksi, tavoitteitaan saavuttavaksi ja pettymyksistä toipuvaksi ihmiseksi. Avain tähän on tunnetaitojen, tilannetajun, itsesäätelyn ja reflektion kehittäminen.

Kärkkäisen kirja on suunnattu vanhemmille ja se edustaa positiivisen psykologian näkemyksiä. Kirjan mukaan positiivinen palaute ja myönteinen suhtautuminen lapseen auttavat lapsen itsesäätelyn kehittymisessä. Näin lapsi oppii tunnistamaan tunteita ja valitsee rakentavia toimintatapoja. Lapsen arvostus ja hyvän näkeminen hänessä muokkaavat lapsen käsitystä itsestään. Erityisesti haastavissa tilanteissa, kuten silloin jos lapsen joku piirre ärsyttää vanhempaa, kannattaa tietoisesti pohtia asennettaan ja hakea arvostavampaa ja positiivista näkökulmaa. Näkökulma on tuttu monista kasvatusoppaista: hyvän ääneen sanominen tuottaa lisää hyvää.

Kirjassa pohditaan myös perinteisiä kasvatustapoja: kiristystä, uhkailua ja lahjontaa. Tämä asettaa vanhemman ja lapsen eri puolille ja luo haitallista vastakkainasettelua. Lapsen reaktiona on usein uhmakkuus, joka ei ainakaan lisää itseohjautuvuutta eikä toimintamallina sovi lapsen sosiaalisissa suhteissa toimimiseen. Kukapa viihtyisi kaverisuhteessa, jossa kiristetään, uhkaillaan ja lahjotaan? Vanhemman vallankäytölle pitää siis olla hyvät perustelut ja lisäksi täytyy olla avoin, välittävä, vastavuoroinen ja reilu.

Hankalista tunteista ja tilanteista ylipääsemiseen voi harjoitella lapsen kanssa erilaisia keinoja, kuten tunteiden nimeäminen, niiden piirtäminen, rytminen hengitys ja pään sisäiseen puheeseen vaikuttaminen. Positiivisen näkemistä voi pohtia lapsen kanssa vaikka miettimällä ajatusten taustoja ja toivottuja tuloksia. Motivaation herättämisen mahdollisia hyötyjä ja lapsen vahvuuksia pohtimalla auttaa itsereflektiotaitojen ja tavoitteen asettamisen kehittämisessä.

Kirja esittelee myös Siegelin ja Rockin mielen hyvinvoinnin lautasmallin. Tarvitaan sopivassa suhteessa siivu kutakin: keskittymistä, unta, lepoa, leikkiä, yhteyttä toisiin, liikkumista ja sisäänpäin pysähtymistä. Itseäni ilahduttaa erityisesti leikin ja sisäänpäin pysähtymisen siivut, joita ei niin usein tämäntyyppisissä koosteissa näe. Lastenkin elämä on usein suorittamista koulun ja harrastusten välillä. On tärkeää, että on myös ohjaamatonta vapaata aikaa, jossa ajatus virtaa ja luovuus kukkii.

Kirja ei varsinaisesti tuonut minulle mitään mullistavaa uutta tietoa, vaan se tukee hyvin nykyisin vallitsevaa suuntausta, jossa pyritään kasvattamaan positiivisen ja keskustelun kautta. Lastenneurologisena hoitajana olisin toivonut pohdintaa ja esimerkkejä erityislapsen kanssa toimimiseen, joilla voi olla erityisiä haasteita kehityksessään. Näinkin kirja toimi nopealukuisena kasvatusoppaana, joka tarjoaa hyviä ajatuksia ja pohdittavaa vanhemmalle. /TM

Stiina Kiiveri:

Pienen kulkijan sairauskirja. Kustannus Oy Pieni Karhu. 2016.

Tässä ”lasten lääkärikirjassa” esitellään lasten yleisimpiä syitä käydä lääkärissä ja käydään läpi tavallisimmat lääkärikäynnin tutkimukset. Pääpaino on eri pitkäaikaissairauksien esittelyssä. Kirja tarjoaa asiatietoa lapsille ymmärrettävällä kielellä (silti lapsia aliarvioimatta) ja kertoo lasten näkökulmasta olennaisia asioita - esimerkiksi, että sairaalaan saa ottaa oman pehmolelun mukaan ja että astman tutkimiseen käytettävä laite pitää ääntä, joka kuulostaa hevosen laukalta. Ja että sairaus ei ole kenenkään vika.

Kirja on esteettisesti ilahduttava kokoelma asiatietoa, kivoja kuvia, virkistävää huumoria ja elämänmakuisia runoja lasten ja sairauksien ja hoitojen maailmasta. Vaikka kirjassa puhutaan sairauksista, se ei ole masentavaa tai raskasta luettavaa.  Kirjan hauskinta antia on nasevia kommentteja laukova sympaattinen lelunalle, jolle sattuu ja tapahtuu.

Erityisen ilahduttavaa on, että kirjassa oikeat lapset esittelevät sairauksiaan, mutta lapsia ei esitellä vain sairauksinaan, vaan ensisijaisesti lapsina, jotka ovat omia yksilöllisiä itsejään ja toisaalta samanlaisia elämän iloista nauttivia seikkailijoita niin kuin muutkin lapset. Lasten näkökulma tulee muutenkin kirjassa esiin monella tavalla.

Suosittelen kirjaa erityisesti lapsille, jotka itse sairastavat jotain, vaikkei heidän sairauttaan kirjassa esiteltäisikään. On tärkeä kuulla, ettei ole ainoa, jolla on sairaus, ja hyvä huomata, että kaikissa sairauksissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Suosittelen kirjaa myös lapsille, joita muiden ihmisten sairaudet askarruttavat. Ainakin jokaisella lastenosastolla ja poliklinikalla tämä kirja pitäisi olla! / JO

Merja Tompuri:

Tenavat tasapainoon - Näin autat lasta säätelemään vireyttä ja kuormitusta. PS-Kustannus. 2016.

Sain mieluisan tehtävän kirjoittaa arvostelun Merja Tompurin kirjasta “Tenavat tasapainoon - Näin autat lasta säätelemään vireyttä ja kuormitusta”. Kirjassa on perustietoa vireyteen ja kuormitukseen liittyen sekä lapsille suunnattuja harjoituksia tunteiden ja vireyden säätelyyn. Lisäksi aikuisille on erilaisia lomakkeita, joilla voi “testata” lapsen kykyä vaikuttaa esimerkiksi vireystilaansa. Koska tasapainoiset aikuiset kasvattavat tasapainoisia lapsia, on kirjassa vielä aikuisille tietoa oman tasapainoisuuden tunteen tukemiseen.

Kirjassa on paljon harjoituksia muun muassa kiukun, pelon tai epäonnistumisen aiheuttamien tunteiden käsittelyyn esimerkiksi havainnollistavien tarinoiden avulla. Lapsen vireyteen ja kuormitukseen vaikuttavat tekijät ovat asioita, joista mieluusti soisin meidän kaikkien tietävän enemmän sekä ammattilaisina että vanhempina.

Uskon, että kirjasta on apua monen perheen arjen pyörittämiseen,vaikkei erityisiä haasteita edes olisi. Itse olisin tosin kaivannut enemmän tietoa siitä, miten saada palautettua lapsi omista ajatuksistaan arjen todellisuuteen, tosin tämä johtunee omien lasteni hajamielisestä temperamentista! / OS

Markus Talvio & Ulla Klemola:

Toimiva vuorovaikutus. PS-kustannus. 2017.

Kaiken hoitotyön ydin lienee vuorovaikutus. Onnistuessaan se tukee luottamuksen syntymistä ja sitä kautta hoitosuhdetta, potilasohjausta ja hoitoon sitoutumista. Toimiva vuorovaikutus on potilaan oikeus, jolloin kommunikoinnin pitäisi olla vastavuoroista, ymmärrettävää ja arvostavaa. Lisäksi vuorovaikutus on olennainen osa työyhteisössä toimimista, johon jokainen hoitajakin kuuluu. Joskus tuntuu, että juuri ongelmat vuorovaikutuksessa ovat suurimpana syynä konflikteihin työssä ja kotona. Muistelen myös lukeneeni, että potilaiden tekemissä valituksissa potilasasiamiehelle kohteluun liittyvät asiat korostuvat. Ehkä vuorovaikutustaitoja kehittämällä niitä saataisiin vähenemään? Näistä lähtöajatuksista käsin lähdin kirjaa lukemaan.

Vuorovaikutus perustuu toisen kunnioittamiseen ja arvostamiseen ja sitä voi aina kehittää. Kysymys on siis enemmänkin asenteesta ja halusta ymmärtää toista ja hänen lähtökohtiaan. Kiinnostava kirjasta oppimani asia oli, että työkokemuksella ja vuorovaikutuksen hallinnalla ei olekaan yhteyttä. Kaikki siis hyötyvät vuorovaikutuskoulutuksesta, koska sen osaaminen ei tule itsestään työn ohella. Tärkeä asia on myös sen hyväksyminen, että virheitä sattuu kaikille ja anteeksi pitää osata pyytää. Virheistä oppiminen on ihmisenä ja hoitajana kehittymistä.

Kirjassa oli mukavia oppimista syventäviä testejä ja pohdintoja, jotka laittoivat miettimään. Osaanko ilmaista itseäni selkein minäviestein, jotka sisältävät asian kuvauksen, vaikutukset minuun ja tunteen? Voisiko asian ilmaista positiivisesti negaation sijaan, esimerkiksi sanoen: ”Hienoa, että olet ajoissa paikalla tänään ja päästään heti aloittamaan”. Huomaamalla hyvä syntyy lisää hyvää. Ongelmatilanteissa on tärkeää kiinnittää huomiota käyttäytymiseen persoonan sijaan kuten: ”Minua harmitti kun et ilmoittanut myöhästymisestäsi koska…” eikä syytellä tyyliin ”Sinä olet aina…”.

Kirjassa tarjotaan menetelmiä vuorovaikutuksen parantamiseksi. Kuuntelu ja ristiriitojen rakentava käsittely niin, että molemmat voittavat ovat olennaisia toimivassa vuorovaikutuksessa. Molemmat voittavat -menetelmä auttaa ongelmien ratkaisussa. Tarvitaan yhteistyöstä sopiminen, kummankin tarpeiden määrittely minäviestein ja ratkaisuvaihtoehtojen yhdessä tuottaminen. Vaihtoehtoja puntaroidaan, valitaan ratkaisu, suunnitellaan, toteutetaan ja tarkistetaan tulos. Toimimatonta ratkaisua kehitellään edelleen. Toista arvostava ja omia ajatuksia puntaroiva keskustelu auttaa eteenpäin.

Hyvä oppi oli myös, että neuvontaan käytettävästä ajasta vain 20 prosenttia olisi puhetta ja loput kuuntelua. Näissäkin tilanteissa on tärkeää arvostaa ihmisen omaa päätösvaltaa, eikä tarjota itselle hyvää ”sovitaan nyt niin, että…” -ratkaisua. Perinteisestä tietoa kaatavasta ohjauskäsityksestä olisi siis syytä päästä eroon myös hoitotyössä.

Kirja oli siis vuorovaikutuksen kehittämiseen kaikkinensa hyvä teos, joka herätti halun hankkia lisää tietoa aiheesta. Noita esiteltyjä työkaluja olisi hyvä päästä harjoittelemaan, jotta menetelmät sisäistyisivät käyttöön. Löytyisikö jostain hyvää koulutusta aiheesta…? / TM

Satu Kreivi-Palosaari:

Onko joskus nyt? Uuno -pojan filosofiaa. Marketiimi. 2017.

Tätä kirjaa ei malta jättää käsistään, ja kuitenkin tekisi mieli säästää pieni pala kirjan tuottamaa iloa jokaiselle päivälle. Kirjan pääasiana ovat 6-vuotiaana Agu-diagnoosin saaneen Uuno-pojan huikean hienot oivallukset, nasevat sanoittamiset ja mainiot tempaukset, joista kuvastuu hänen hurmaava persoonansa. Taustalle ovat päässeet myös äiti-Sadun ja muunkin perheen Uunoa koskevat huolen ja ilon aiheet, mutta ne eivät varasta pääosaa lapselta. Uuno on äidin muistiin merkitsemien tilanteiden kautta onnistuttu kuvaamaan yhtä aikaa aikuisilta paljon vaativana lapsena ja omana, mielenkiintoisena yksilönään, niin että päällimmäiseksi jää kuva paljon rakastetusta ja paljon rakastavasta lapsesta. Diagnoosit ja palvelujärjestelmässä selviäminen ovat aikuisten huolia, eivät Uunon, joka nauttii elämästään.

Kirja herättää toivomaan, että jokaisella lapsella olisi joku läheinen, joka pitäisi hänen sanomisiaan tai tekemisiään niin arvokkaina, että tallentaisi (kirjoittaisi, valokuvaisi tai videokuvaisi) niitä muistiin. Niistä tallenteista muillekin, lasta huonommin tunteville paljastuisi lapsen koko ihanuus. Ja varmasti se lapsen omaakin tunnetta arvokkuudestaan lisäisi, kun näkisi olevansa dokumentoinnin arvoinen. 

Suosittelen kirjaa erittäin lämpimästi ihan kaikille aikuisille, jotka haluavat iloa elämäänsä. Sillä se kirjasta jää päällimmäiseksi. Lastenkin kanssa Uunon juttuja voi lukea, mutta silloin pitää olla valmis keskustelemaan monenlaisista suurista kysymyksistä, jotka Uunon muotoilemina pysäyttävät aikuisen tarkkanäköisyydellään. /JO

- Uuno, sinun täytyy ottaa tänään lahja terapeutille mukaan.

- En.

- Kyllä täytyy.

- Sillä on lahjana minut.

Uunoon voi tutustua myös Elämänmausta tinkimättä -blogissa.

Sirkka-Liisa Mäenpää:

Kotiin jo - autistisen poikani tarina. Mediapinta oy. 2016.

Kirja on äidin kertomus elämästään nyt jo aikuisen poikansa Markuksen ja hänen autisminsa ja kehitysvammansa kanssa. Se on päiväkirjamaista muistelua arjen raskaudesta, mutta myös ilon hetkistä. Päiväkirjamaiseen tyyliin kerronta on hieman hajanaista.

Hyviä ja huonoja terveys- ja sosiaalialan ammattilaisia osuu perheen kohdalle, ja monenlaisia tukimuotoja kokeillaan, mutta riittävästi tukea ei kuitenkaan saada ja äidin jäätyä leskeksi Markus muuttaa laitokseen 11-vuotiaana. Äiti on kuitenkin tiiviisti Markuksen elämässä silloinkin, pitää huolta ja välittää. Kirja kuvaa äidin ajatuksia ja tuntemuksia ja palvelujärjestelmän heikkouksia ja hienouksia, mutta Markus jää kirjassa hieman etäiseksi. Lastenneurologian sairaanhoitajalle kirjan lukeminen on hyödyllistä äidin näkökulman ymmärtämiseksi. / JO

Anna Haanpää-Vesenterä:

Vaahteranlehtipoika-sarja (3 kirjaa). Marketiimi 2015–2017.

Lämpenin hitaasti sarjan ensimmäiselle kirjalle ja sen kertojaminä-Ernolle, mutta kirjan lopussa odotin jo malttamattomasti Ernon tapaamista seuraavassa kirjassa. Näin on varmaan usein tosielämän ernojenkin kanssa; ensin heidän omalaatuisuutensa ja ”pienen häiriönsä” ilmenemismuodot tuntuvat vierailta, mutta kun heihin tutustuu, huomaa, miten valloittavia persoonia he ovat. Onneksi ”tositapahtumiin perustuvan, mielikuvituksella, rakkaudella ja välittämisellä väritetyn” kirjasarjan Ernolla oli elämässään niitä aikuisia, jotka näkivät hänen ihanuutensa ja ymmärsivät, mikä auttaa vaikeissa kohdissa.  Ennen kaikkea oli yläkerran ukki, jonka sylissä voi puhua mistä vaan. Ja myöhemmin myös uusi opettaja, jonka sanomana ”nimeni kuulostaa taas mukavalta, niin kuin kotona”.

Kirjassa on mainosti tavoitettu lapsen kokemusmaailma, jossa täysikuu voi pelottaa ja kiiltokuva tyynyn alla rohkaista. Ernon tarinaa lukiessa ymmärtää hyvin, miksi olisi tärkeää, että lasta olisi kasvattamassa koko kylä. Jokaisella kun on jotain annettavaa ja jokaisella jotain saatavaa lapselta. Ja siinä sivussa aikuiset voivat kasvattaa hieman toisiaankin - tai itseään. On myös hienoa, että lapsella on läheisiä aikuisia, joiden kanssa hänen ei tarvitse elää läpi kaikkia aikuisen huolia (niin kuin kotona usein täytyy), jolloin aikuiset voivat olla vain lasta varten.

Suosittelen kirjasarjaa lämpimästi sekä aikuisten itsekseen luettavaksi että yhdessä eskari- ja alakouluikäisten kanssa luettavaksi. Isommat voivat lukea itsekseenkin, mutta kirjassa on paljon aiheita, joista olisi hyvä jutella aikuisen kanssa. Senkin voisi sitten ottaa puheeksi, että kirja kuvaa elämää muutaman vuosikymmenen takaa, eikä esimerkiksi nykyään tarvitse ajatella naisten rooliksi vain sihteeriä tai kotiäitiä.  Kirja mieskuva sen sijaan on kiitettävän monipuolinen. Lastenneurologian hoitotyön ammattilaisille kirjasarja sopii erityisen hyvin muistuttamaan siitä, miten laaja elämä kohtaamillamme lapsilla on sairaalan ulkopuolella, ja miten tärkeää meidän olisi ymmärtää sitäkin.   /JO

Nicola Yoon:

Kaikki kaikessa. Tammi 2017.

Usein nuortenkirjoissa aliarvioidaan lukijaa esittämällä nuoret kovin yksiulotteisina. Tätä nuortenromaania lukee aikuinenkin ihan mielellään, kun nuoren ajatusmaailma esitetään rikkaana ja nuori itse moniulotteisena. Kirjassa on käytetty normaalin tekstin lisäksi nuoren kertojaminän päiväkirjamerkintöjä, piirroksia ja sähköpostiviestittelyä, ja yllättävästi se antaa lisää elävyyttä kirjaan sen sijaan että tekisi siitä sillisalaatin.

Juonesta ei voi paljastaa kuin sen verran, että kirja kertoo harvinaisen sairauden takia kotiinsa eristetystä tytöstä, joka ei muista koskaan eläneensä kodin ulkopuolella. Kirjan lopussa olevaa kuvaliitettä siihen perustuvasta elokuvasta ei kannata katsoa ennen lukemista, ettei pilaa lukuelämystään juonenkäänteiden ennenaikaisella paljastumisella. Kirja on nokkelasti ja hauskasti kirjoitettu, ja sopii aikuistumisen kynnyksellä oleville ja jo aikuistuneillekin hyväksi viihteeksi, joka voi myös herättää miettimään terveyteen, sairauteen, itsenäistymiseen ja rakkauteen liittyviä kysymyksiä. / JO

Sami Leppämäki ja Tuula Savikuja (toim.):

Touretten oireyhtymä. PS-Kustannus. 2017.

Kirja sisältää perustietoa Touretten oireyhtymän ilmenemismuodoista, hoidosta, kuntoutuksesta ja samanaikaishäiriöistä. Kirja painottuu lapsuusaikaan, jolloin oireyhtymä alkaa. Kirja sisältää runsaasti omakohtaisia kuvauksia vanhemmilta, lapsilta sekä Tourettea sairastavilta aikuisilta siitä, minkälaista Touretten kanssa eläminen on. Kuvaukset havainnollistavat hyvin oireyhtymän ilmenemistä arjessa erityisesti lukijoille, joille Tourette on hieman vieraampi.

Vanhempien kertomukset kirjassa toivat esille haasteet palveluiden pariin pääsemisestä silloinkin, kun perheellä itsellä on ollut jo epäilyjä oireyhtymästä. Kirjassa kuvataan, kuinka tärkeitä arjen rutiinit ovat oireyhtymän oireiden kurissa pitämisessä. Stressi ja epäsäännöllisyys usein pahentavat tic-oireita. Lastenneurologisen hoitajan näkövinkkelistä olennaista on perheen tukeminen ja mahdollisuus tarjota perheelle keinoja arkeen säännöllisten rutiinien saavuttamiseksi. Kirja voi olla myös hyvä apuväline tiedon välittämiseksi lapsen lähipiirille, päiväkotiin tai kouluun, jotta ymmärrys Tourettesta lisääntyisi.

Suosittelen kirjaa lämpimästi Tourettea sairastavien lasten ja aikuisten lähipiirille sekä kaikille, joille Tourette on tuntematon ja joita kiinnostaa saada perustietoa oireyhtymästä.  / KA