Lukuvinkkejä
Tällä palstalla julkaistaan joulukuusta 2017 alkaen kirja-arvioita sairaisiin ja vammaisiin lapsiin sekä hoitajan ammatilliseen kehittymiseen liittyvistä kirjoista. Aiempia kirja-arvoita löytyy myös Lasten asialla -lehden jokaisesta numerosta.
Jos haluaisit kuulla jostain tietystä kirjasta tai kirjoittaa itse arvion, lähetä sähköpostia Lasten asialla -lehden päätoimittajalle Johanna Ollille (Lane.toimitus(at)gmail.com).
Näistä kirjoista arviot tällä sivulla :
(Linkkiä klikkaamalla pääset suoraan kyseiseen arvioon)
Vappu-Tuuli Fagerson: Special edition – erikoispainos.
Heini Saraste & Anni Ikäheimonen: Pienen koiran onni.
John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe.
Erja Sandberg: ADHD ja oppimisen tuki
Kati Kärkkäinen: Vahvista lasta.
Stiina Kiiveri: Pienen kulkijan sairauskirja.
Merja Tompuri: Tenavat tasapainoon - Näin autat lasta säätelemään vireyttä ja kuormitusta.
Markus Talvio & Ulla Klemola: Toimiva vuorovaikutus.
Satu Kreivi-Palosaari:Onko joskus nyt? Uuno -pojan filosofiaa.
Sirkka-Liisa Mäenpää: Kotiin jo - autistisen poikani tarina.
Anna Haanpää-Vesenterä:Vaahteranlehtipoika-sarja.
Nicola Yoon: Kaikki kaikessa.
Sami Leppämäki ja Tuula Savikuja (toim.):Touretten oireyhtymä.
 |
Vappu-Tuuli Fagerson: Special edition – erikoispainos. BoD 2018.
Tässäpä kevyttä kesälukemista lanelaisille ja lahjaksi niin ystäville kuin nuorisollekin hyvää mieltä tuottamaan, mutta myös ajatuksia herättämään. Tämä sopisi hyvin lasten- ja nuortenosastojen kirjahyllyihin, jotta nuorilla potilailla ja myös lasten ja nuorten vanhemmilla olisi viihdyttävää luettavaa, joka voisi tuottaa myös eräänlaista tarinamuotoista vertaistukea vammaisille nuorille.
Vammaisten nuorten ja aikuisten näkymättömyys tai sivuosaan joutuminen viihteessä ja kulttuurissa tuottaa nuorille haitallista kuvaa vammaisen roolista ja omastakin mahdollisesta tulevaisuudesta, joten tällaisia vammaisen nuoren ihmisen kuvaamisia kirjan (ja oman elämänsä) päähenkilönä todella tarvitaan. Tässä kirjassa vältetään myös toinen vammaisuuden kuvaamiseen liittyvä ongelma, sillä tässä vammaisen ei tarvitse olla supersankari ollakseen riittävän hyvä. Kirjassa kaikki saavat olla ihan tavallisia ihmisiä monenlaisine ominaisuuksineen, joista vamma on vain yksi. Juuri tämän asenteen leviämiseksi olisi erityisen hienoa, jos tätä kirjaa luettaisiin myös kouluissa, joten mistä löytyisi se opettaja, joka ensimmäisenä ottaisi tämän chick lit -kirjan kirjallisuusluetteloonsa?! Lue aiheesta lisää Lasten tähden -blogista. / JO
 |
Heini Saraste & Anni Ikäheimonen: Pienen koiran onni. Kynnys ry 2018.
Tämä pieni kirjanen sopii taaperoikäisten iltasatukirjaksi. Se on hyvän mielen kirja, jossa kerrotaan kaikesta siitä, mikä saa pienen koiran onnelliseksi: kun sitä rapsutetaan, kun se saa oppia uutta, kun se saa nukahtaa pienen tytön kainaloon.
Kirjan pienellä tytöllä on apuvälineenään kyynärsauva, mihin ei lainkaan viitata kirjan teksteissä. Se antaa ilahduttavasti mallia siitä, että enemmänkin voitaisiin tehdä kirjoja vammaisista lapsista ilman, että vamman tarvitsee olla pääosassa. Vammaisuus tulisi arkisemmaksi asiaksi, kun vammoja tai apuvälineitä kuvattaisiin niin kuin muitakin ihmisen ominaisuuksia tai välineitä; yhtenä muiden joukossa, ei ainoana ja kaikkea määrittävänä. Eihän esimerkiksi pikku koiran näkökulmasta tytön vammalla tai apuvälineellä ole merkitystä, vaan sillä, että tyttö on sellainen, joka rapsuttaa ja jonka sylissä saa levätä. Tästä näkökulmasta voisimme kaikki ottaa pienestä koirasta oppia - ja ehkä myös siitä elämänilosta, jota pieni koira saa pienistä asioista. / JO
 |
John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe. WSOY 2017.
Nuoruudesta, sairaudesta, elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta on kirjoitettu paljon, mutta nuorille harvoin näin moniulotteisesti. Tässä kirjassa filosofiset pohdinnat, teinielämän arki ja sairauden todellisuus kietoutuvat toisiinsa realistisella ja kauniilla tavalla. Kirja on elämänmakuinen, vaikka sairaus ja kuolema, kipu, kaipaus, menetykset ja niiden pelko ovat sen keskeisiä teemoja. Huumori siivittää nuorten vuorovaikutusta karuissakin tilanteissa.
Kirjan nuoret sairastavat syöpää; joku parantumatonta, joku ehkä parannettavissa olevaa, mutta aina elämään monella sellaisella tavalla vaikuttavaa, että muiden nuorten kanssa oleminen on vielä mutkikkaampaa kuin tavallisesti. Kantavana teemana kirjassa on kuitenkin rakkaus, joka ei ole helppoa, mutta tekee elämästä elämisen arvoista. / JO
 |
Erja Sandberg: ADHD ja oppimisen tuki
Huomioi yksilölliset tarpeet ja vahvuudet.
PS-KUSTANNUS. 2018.
Olisipa minut huomioitu lapsena, jolla on ongelmia — eikä lapsena, joka on ongelma.
Tämä teos pohjautuu kirjoittajan kasvatustieteen tohtori, erityisopettaja Eija Sandbergin vuonna 2016 julkaistuun väitöskirjaan ADHD perheessä - Opetus-, sosiaali-, ja terveystoimen tukimuodot ja niiden koettu vaikutus. Lisäksi kirjoittajalla on pitkäaikainen henkilökohtainen kokemus ADHD-oireisten lasten, nuorten ja aikuisten kanssa toimimisesta, paljon tietoa kuntoutuksessa ja opetuksessa toimimisesta sekä oma kokemus vanhempana.
Lapsella tai nuorella ilmenevät tarkkaavuuden ongelmat, levottomuus ja impulsiivisuus haittaavat usein merkittävästi oppimista ja toisten kanssa toimimista. Tämä teos lisää ymmärrystä näistä lapsista ja nuorista. Tarkkaavaisuushäiriöinen lapsihan saa herkästi negatiivista palautetta ja hänen vahvuutensa unohtuvat. Muun muassa selkeät tavoitteet, johdonmukainen ohjaaminen ja toiminnallisuuden lisääminen edistävät lapsen kykyä keskittyä. Kirjassa kerrotaan oireita lieventävistä, oppimista tukevista ja vahvuudet huomioivista toimintatavoista niin varhaiskasvatuksessa, peruskoulussa, toisella asteella kuin korkea-asteella. Kirjassa huomioidaan myös koulutusten nivelvaiheet ja siirtyminen työelämään.
Suosittelen lämpimästi tätä tietokirjaa luettavaksi opetus- ja kasvatusalalla (varhaiskasvatuksesta korkea-asteelle) työskenteleville opettajille, avustajille, ohjaajille ja hoitajille. Tästä teoksesta hyötyvät myös ADHD-oireisten läheiset, kuten vanhemmat ja muu lähipiiri, ja lisäksi hyötyvät harrastusten ja kerhojen ohjaajat sekä kaikki aiheesta kiinnostuneet. Mielestäni terveydenhuollon ammattilaiset, jotka kohtaavat työssään näitä lapsia, nuoria ja aikuisia saavat teoksesta hyvää tietoa omaan työhönsä ja pystyvät kohtamaan ja auttamaan ADHD-oireisia ja heidän läheisiään.
Teos on kirjoitettu hyvin selkeällä ja konkreettisella tavalla. Siinä on hyvät vinkit, joita voi siirtää suoraan käytäntöön. Koin saavani itse tämän hetkiseen työhöni hyvää tietoa oikein suunnatuista tukitoimista ja vahvuusperusteisesta ajattelutavasta. Hyvänä teoksessa koin havainnollistavat asia sisältöön liittyvät vinkit ja suorat lainaukset, joita tutkija on saanut ADHD-oireisilta henkilöiltä ja heidän läheisiltään. Teoksen lopussa on hyvä ja laaja lähdeluettelo, jota eri alojen toimijat voivat hyödyntää. / AV
 |
Kati Kärkkäinen: Vahvista lasta. Duodecim 2017.
Elämä ei aina ole helppoa, vaan se tarjoaa paineita, pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Lapsi harjoittelee näistä selviämistä ja rakentaa taitojaan ratkaista ja selviytyä näistä koettelemuksista. Aikuisen tehtävä on tukea ja vahvistaa lasta itseään ja muita arvostavaksi, tavoitteitaan saavuttavaksi ja pettymyksistä toipuvaksi ihmiseksi. Avain tähän on tunnetaitojen, tilannetajun, itsesäätelyn ja reflektion kehittäminen.
Kärkkäisen kirja on suunnattu vanhemmille ja se edustaa positiivisen psykologian näkemyksiä. Kirjan mukaan positiivinen palaute ja myönteinen suhtautuminen lapseen auttavat lapsen itsesäätelyn kehittymisessä. Näin lapsi oppii tunnistamaan tunteita ja valitsee rakentavia toimintatapoja. Lapsen arvostus ja hyvän näkeminen hänessä muokkaavat lapsen käsitystä itsestään. Erityisesti haastavissa tilanteissa, kuten silloin jos lapsen joku piirre ärsyttää vanhempaa, kannattaa tietoisesti pohtia asennettaan ja hakea arvostavampaa ja positiivista näkökulmaa. Näkökulma on tuttu monista kasvatusoppaista: hyvän ääneen sanominen tuottaa lisää hyvää.
Kirjassa pohditaan myös perinteisiä kasvatustapoja: kiristystä, uhkailua ja lahjontaa. Tämä asettaa vanhemman ja lapsen eri puolille ja luo haitallista vastakkainasettelua. Lapsen reaktiona on usein uhmakkuus, joka ei ainakaan lisää itseohjautuvuutta eikä toimintamallina sovi lapsen sosiaalisissa suhteissa toimimiseen. Kukapa viihtyisi kaverisuhteessa, jossa kiristetään, uhkaillaan ja lahjotaan? Vanhemman vallankäytölle pitää siis olla hyvät perustelut ja lisäksi täytyy olla avoin, välittävä, vastavuoroinen ja reilu.
Hankalista tunteista ja tilanteista ylipääsemiseen voi harjoitella lapsen kanssa erilaisia keinoja, kuten tunteiden nimeäminen, niiden piirtäminen, rytminen hengitys ja pään sisäiseen puheeseen vaikuttaminen. Positiivisen näkemistä voi pohtia lapsen kanssa vaikka miettimällä ajatusten taustoja ja toivottuja tuloksia. Motivaation herättämisen mahdollisia hyötyjä ja lapsen vahvuuksia pohtimalla auttaa itsereflektiotaitojen ja tavoitteen asettamisen kehittämisessä.
Kirja esittelee myös Siegelin ja Rockin mielen hyvinvoinnin lautasmallin. Tarvitaan sopivassa suhteessa siivu kutakin: keskittymistä, unta, lepoa, leikkiä, yhteyttä toisiin, liikkumista ja sisäänpäin pysähtymistä. Itseäni ilahduttaa erityisesti leikin ja sisäänpäin pysähtymisen siivut, joita ei niin usein tämäntyyppisissä koosteissa näe. Lastenkin elämä on usein suorittamista koulun ja harrastusten välillä. On tärkeää, että on myös ohjaamatonta vapaata aikaa, jossa ajatus virtaa ja luovuus kukkii.
Kirja ei varsinaisesti tuonut minulle mitään mullistavaa uutta tietoa, vaan se tukee hyvin nykyisin vallitsevaa suuntausta, jossa pyritään kasvattamaan positiivisen ja keskustelun kautta. Lastenneurologisena hoitajana olisin toivonut pohdintaa ja esimerkkejä erityislapsen kanssa toimimiseen, joilla voi olla erityisiä haasteita kehityksessään. Näinkin kirja toimi nopealukuisena kasvatusoppaana, joka tarjoaa hyviä ajatuksia ja pohdittavaa vanhemmalle. /TM
 |
Stiina Kiiveri:
Pienen kulkijan sairauskirja. Kustannus Oy Pieni Karhu. 2016.
Tässä ”lasten lääkärikirjassa” esitellään lasten yleisimpiä syitä käydä lääkärissä ja käydään läpi tavallisimmat lääkärikäynnin tutkimukset. Pääpaino on eri pitkäaikaissairauksien esittelyssä. Kirja tarjoaa asiatietoa lapsille ymmärrettävällä kielellä (silti lapsia aliarvioimatta) ja kertoo lasten näkökulmasta olennaisia asioita - esimerkiksi, että sairaalaan saa ottaa oman pehmolelun mukaan ja että astman tutkimiseen käytettävä laite pitää ääntä, joka kuulostaa hevosen laukalta. Ja että sairaus ei ole kenenkään vika.
Kirja on esteettisesti ilahduttava kokoelma asiatietoa, kivoja kuvia, virkistävää huumoria ja elämänmakuisia runoja lasten ja sairauksien ja hoitojen maailmasta. Vaikka kirjassa puhutaan sairauksista, se ei ole masentavaa tai raskasta luettavaa. Kirjan hauskinta antia on nasevia kommentteja laukova sympaattinen lelunalle, jolle sattuu ja tapahtuu.
Erityisen ilahduttavaa on, että kirjassa oikeat lapset esittelevät sairauksiaan, mutta lapsia ei esitellä vain sairauksinaan, vaan ensisijaisesti lapsina, jotka ovat omia yksilöllisiä itsejään ja toisaalta samanlaisia elämän iloista nauttivia seikkailijoita niin kuin muutkin lapset. Lasten näkökulma tulee muutenkin kirjassa esiin monella tavalla.
Suosittelen kirjaa erityisesti lapsille, jotka itse sairastavat jotain, vaikkei heidän sairauttaan kirjassa esiteltäisikään. On tärkeä kuulla, ettei ole ainoa, jolla on sairaus, ja hyvä huomata, että kaikissa sairauksissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Suosittelen kirjaa myös lapsille, joita muiden ihmisten sairaudet askarruttavat. Ainakin jokaisella lastenosastolla ja poliklinikalla tämä kirja pitäisi olla! / JO
 |
Merja Tompuri:
Tenavat tasapainoon - Näin autat lasta säätelemään vireyttä ja kuormitusta. PS-Kustannus. 2016.
Sain mieluisan tehtävän kirjoittaa arvostelun Merja Tompurin kirjasta “Tenavat tasapainoon - Näin autat lasta säätelemään vireyttä ja kuormitusta”. Kirjassa on perustietoa vireyteen ja kuormitukseen liittyen sekä lapsille suunnattuja harjoituksia tunteiden ja vireyden säätelyyn. Lisäksi aikuisille on erilaisia lomakkeita, joilla voi “testata” lapsen kykyä vaikuttaa esimerkiksi vireystilaansa. Koska tasapainoiset aikuiset kasvattavat tasapainoisia lapsia, on kirjassa vielä aikuisille tietoa oman tasapainoisuuden tunteen tukemiseen.
Kirjassa on paljon harjoituksia muun muassa kiukun, pelon tai epäonnistumisen aiheuttamien tunteiden käsittelyyn esimerkiksi havainnollistavien tarinoiden avulla. Lapsen vireyteen ja kuormitukseen vaikuttavat tekijät ovat asioita, joista mieluusti soisin meidän kaikkien tietävän enemmän sekä ammattilaisina että vanhempina.
Uskon, että kirjasta on apua monen perheen arjen pyörittämiseen,vaikkei erityisiä haasteita edes olisi. Itse olisin tosin kaivannut enemmän tietoa siitä, miten saada palautettua lapsi omista ajatuksistaan arjen todellisuuteen, tosin tämä johtunee omien lasteni hajamielisestä temperamentista! / OS
 |
Markus Talvio & Ulla Klemola:
Toimiva vuorovaikutus. PS-kustannus. 2017.
Kaiken hoitotyön ydin lienee vuorovaikutus. Onnistuessaan se tukee luottamuksen syntymistä ja sitä kautta hoitosuhdetta, potilasohjausta ja hoitoon sitoutumista. Toimiva vuorovaikutus on potilaan oikeus, jolloin kommunikoinnin pitäisi olla vastavuoroista, ymmärrettävää ja arvostavaa. Lisäksi vuorovaikutus on olennainen osa työyhteisössä toimimista, johon jokainen hoitajakin kuuluu. Joskus tuntuu, että juuri ongelmat vuorovaikutuksessa ovat suurimpana syynä konflikteihin työssä ja kotona. Muistelen myös lukeneeni, että potilaiden tekemissä valituksissa potilasasiamiehelle kohteluun liittyvät asiat korostuvat. Ehkä vuorovaikutustaitoja kehittämällä niitä saataisiin vähenemään? Näistä lähtöajatuksista käsin lähdin kirjaa lukemaan.
Vuorovaikutus perustuu toisen kunnioittamiseen ja arvostamiseen ja sitä voi aina kehittää. Kysymys on siis enemmänkin asenteesta ja halusta ymmärtää toista ja hänen lähtökohtiaan. Kiinnostava kirjasta oppimani asia oli, että työkokemuksella ja vuorovaikutuksen hallinnalla ei olekaan yhteyttä. Kaikki siis hyötyvät vuorovaikutuskoulutuksesta, koska sen osaaminen ei tule itsestään työn ohella. Tärkeä asia on myös sen hyväksyminen, että virheitä sattuu kaikille ja anteeksi pitää osata pyytää. Virheistä oppiminen on ihmisenä ja hoitajana kehittymistä.
Kirjassa oli mukavia oppimista syventäviä testejä ja pohdintoja, jotka laittoivat miettimään. Osaanko ilmaista itseäni selkein minäviestein, jotka sisältävät asian kuvauksen, vaikutukset minuun ja tunteen? Voisiko asian ilmaista positiivisesti negaation sijaan, esimerkiksi sanoen: ”Hienoa, että olet ajoissa paikalla tänään ja päästään heti aloittamaan”. Huomaamalla hyvä syntyy lisää hyvää. Ongelmatilanteissa on tärkeää kiinnittää huomiota käyttäytymiseen persoonan sijaan kuten: ”Minua harmitti kun et ilmoittanut myöhästymisestäsi koska…” eikä syytellä tyyliin ”Sinä olet aina…”.
Kirjassa tarjotaan menetelmiä vuorovaikutuksen parantamiseksi. Kuuntelu ja ristiriitojen rakentava käsittely niin, että molemmat voittavat ovat olennaisia toimivassa vuorovaikutuksessa. Molemmat voittavat -menetelmä auttaa ongelmien ratkaisussa. Tarvitaan yhteistyöstä sopiminen, kummankin tarpeiden määrittely minäviestein ja ratkaisuvaihtoehtojen yhdessä tuottaminen. Vaihtoehtoja puntaroidaan, valitaan ratkaisu, suunnitellaan, toteutetaan ja tarkistetaan tulos. Toimimatonta ratkaisua kehitellään edelleen. Toista arvostava ja omia ajatuksia puntaroiva keskustelu auttaa eteenpäin.
Hyvä oppi oli myös, että neuvontaan käytettävästä ajasta vain 20 prosenttia olisi puhetta ja loput kuuntelua. Näissäkin tilanteissa on tärkeää arvostaa ihmisen omaa päätösvaltaa, eikä tarjota itselle hyvää ”sovitaan nyt niin, että…” -ratkaisua. Perinteisestä tietoa kaatavasta ohjauskäsityksestä olisi siis syytä päästä eroon myös hoitotyössä.
Kirja oli siis vuorovaikutuksen kehittämiseen kaikkinensa hyvä teos, joka herätti halun hankkia lisää tietoa aiheesta. Noita esiteltyjä työkaluja olisi hyvä päästä harjoittelemaan, jotta menetelmät sisäistyisivät käyttöön. Löytyisikö jostain hyvää koulutusta aiheesta…? / TM
 |
Satu Kreivi-Palosaari:
Onko joskus nyt? Uuno -pojan filosofiaa. Marketiimi. 2017.
Tätä kirjaa ei malta jättää käsistään, ja kuitenkin tekisi mieli säästää pieni pala kirjan tuottamaa iloa jokaiselle päivälle. Kirjan pääasiana ovat 6-vuotiaana Agu-diagnoosin saaneen Uuno-pojan huikean hienot oivallukset, nasevat sanoittamiset ja mainiot tempaukset, joista kuvastuu hänen hurmaava persoonansa. Taustalle ovat päässeet myös äiti-Sadun ja muunkin perheen Uunoa koskevat huolen ja ilon aiheet, mutta ne eivät varasta pääosaa lapselta. Uuno on äidin muistiin merkitsemien tilanteiden kautta onnistuttu kuvaamaan yhtä aikaa aikuisilta paljon vaativana lapsena ja omana, mielenkiintoisena yksilönään, niin että päällimmäiseksi jää kuva paljon rakastetusta ja paljon rakastavasta lapsesta. Diagnoosit ja palvelujärjestelmässä selviäminen ovat aikuisten huolia, eivät Uunon, joka nauttii elämästään.
Kirja herättää toivomaan, että jokaisella lapsella olisi joku läheinen, joka pitäisi hänen sanomisiaan tai tekemisiään niin arvokkaina, että tallentaisi (kirjoittaisi, valokuvaisi tai videokuvaisi) niitä muistiin. Niistä tallenteista muillekin, lasta huonommin tunteville paljastuisi lapsen koko ihanuus. Ja varmasti se lapsen omaakin tunnetta arvokkuudestaan lisäisi, kun näkisi olevansa dokumentoinnin arvoinen.
Suosittelen kirjaa erittäin lämpimästi ihan kaikille aikuisille, jotka haluavat iloa elämäänsä. Sillä se kirjasta jää päällimmäiseksi. Lastenkin kanssa Uunon juttuja voi lukea, mutta silloin pitää olla valmis keskustelemaan monenlaisista suurista kysymyksistä, jotka Uunon muotoilemina pysäyttävät aikuisen tarkkanäköisyydellään. /JO
- Uuno, sinun täytyy ottaa tänään lahja terapeutille mukaan.
- En.
- Kyllä täytyy.
- Sillä on lahjana minut.
Uunoon voi tutustua myös Elämänmausta tinkimättä -blogissa.
 |
Sirkka-Liisa Mäenpää:
Kotiin jo - autistisen poikani tarina. Mediapinta oy. 2016.
Kirja on äidin kertomus elämästään nyt jo aikuisen poikansa Markuksen ja hänen autisminsa ja kehitysvammansa kanssa. Se on päiväkirjamaista muistelua arjen raskaudesta, mutta myös ilon hetkistä. Päiväkirjamaiseen tyyliin kerronta on hieman hajanaista.
Hyviä ja huonoja terveys- ja sosiaalialan ammattilaisia osuu perheen kohdalle, ja monenlaisia tukimuotoja kokeillaan, mutta riittävästi tukea ei kuitenkaan saada ja äidin jäätyä leskeksi Markus muuttaa laitokseen 11-vuotiaana. Äiti on kuitenkin tiiviisti Markuksen elämässä silloinkin, pitää huolta ja välittää. Kirja kuvaa äidin ajatuksia ja tuntemuksia ja palvelujärjestelmän heikkouksia ja hienouksia, mutta Markus jää kirjassa hieman etäiseksi. Lastenneurologian sairaanhoitajalle kirjan lukeminen on hyödyllistä äidin näkökulman ymmärtämiseksi. / JO
 |
Anna Haanpää-Vesenterä:
Vaahteranlehtipoika-sarja (3 kirjaa). Marketiimi 2015–2017.
Lämpenin hitaasti sarjan ensimmäiselle kirjalle ja sen kertojaminä-Ernolle, mutta kirjan lopussa odotin jo malttamattomasti Ernon tapaamista seuraavassa kirjassa. Näin on varmaan usein tosielämän ernojenkin kanssa; ensin heidän omalaatuisuutensa ja ”pienen häiriönsä” ilmenemismuodot tuntuvat vierailta, mutta kun heihin tutustuu, huomaa, miten valloittavia persoonia he ovat. Onneksi ”tositapahtumiin perustuvan, mielikuvituksella, rakkaudella ja välittämisellä väritetyn” kirjasarjan Ernolla oli elämässään niitä aikuisia, jotka näkivät hänen ihanuutensa ja ymmärsivät, mikä auttaa vaikeissa kohdissa. Ennen kaikkea oli yläkerran ukki, jonka sylissä voi puhua mistä vaan. Ja myöhemmin myös uusi opettaja, jonka sanomana ”nimeni kuulostaa taas mukavalta, niin kuin kotona”.
Kirjassa on mainosti tavoitettu lapsen kokemusmaailma, jossa täysikuu voi pelottaa ja kiiltokuva tyynyn alla rohkaista. Ernon tarinaa lukiessa ymmärtää hyvin, miksi olisi tärkeää, että lasta olisi kasvattamassa koko kylä. Jokaisella kun on jotain annettavaa ja jokaisella jotain saatavaa lapselta. Ja siinä sivussa aikuiset voivat kasvattaa hieman toisiaankin - tai itseään. On myös hienoa, että lapsella on läheisiä aikuisia, joiden kanssa hänen ei tarvitse elää läpi kaikkia aikuisen huolia (niin kuin kotona usein täytyy), jolloin aikuiset voivat olla vain lasta varten.
Suosittelen kirjasarjaa lämpimästi sekä aikuisten itsekseen luettavaksi että yhdessä eskari- ja alakouluikäisten kanssa luettavaksi. Isommat voivat lukea itsekseenkin, mutta kirjassa on paljon aiheita, joista olisi hyvä jutella aikuisen kanssa. Senkin voisi sitten ottaa puheeksi, että kirja kuvaa elämää muutaman vuosikymmenen takaa, eikä esimerkiksi nykyään tarvitse ajatella naisten rooliksi vain sihteeriä tai kotiäitiä. Kirja mieskuva sen sijaan on kiitettävän monipuolinen. Lastenneurologian hoitotyön ammattilaisille kirjasarja sopii erityisen hyvin muistuttamaan siitä, miten laaja elämä kohtaamillamme lapsilla on sairaalan ulkopuolella, ja miten tärkeää meidän olisi ymmärtää sitäkin. /JO
 |
Nicola Yoon:
Kaikki kaikessa. Tammi 2017.
Usein nuortenkirjoissa aliarvioidaan lukijaa esittämällä nuoret kovin yksiulotteisina. Tätä nuortenromaania lukee aikuinenkin ihan mielellään, kun nuoren ajatusmaailma esitetään rikkaana ja nuori itse moniulotteisena. Kirjassa on käytetty normaalin tekstin lisäksi nuoren kertojaminän päiväkirjamerkintöjä, piirroksia ja sähköpostiviestittelyä, ja yllättävästi se antaa lisää elävyyttä kirjaan sen sijaan että tekisi siitä sillisalaatin.
Juonesta ei voi paljastaa kuin sen verran, että kirja kertoo harvinaisen sairauden takia kotiinsa eristetystä tytöstä, joka ei muista koskaan eläneensä kodin ulkopuolella. Kirjan lopussa olevaa kuvaliitettä siihen perustuvasta elokuvasta ei kannata katsoa ennen lukemista, ettei pilaa lukuelämystään juonenkäänteiden ennenaikaisella paljastumisella. Kirja on nokkelasti ja hauskasti kirjoitettu, ja sopii aikuistumisen kynnyksellä oleville ja jo aikuistuneillekin hyväksi viihteeksi, joka voi myös herättää miettimään terveyteen, sairauteen, itsenäistymiseen ja rakkauteen liittyviä kysymyksiä. / JO
 |
Sami Leppämäki ja Tuula Savikuja (toim.):
Touretten oireyhtymä. PS-Kustannus. 2017.
Kirja sisältää perustietoa Touretten oireyhtymän ilmenemismuodoista, hoidosta, kuntoutuksesta ja samanaikaishäiriöistä. Kirja painottuu lapsuusaikaan, jolloin oireyhtymä alkaa. Kirja sisältää runsaasti omakohtaisia kuvauksia vanhemmilta, lapsilta sekä Tourettea sairastavilta aikuisilta siitä, minkälaista Touretten kanssa eläminen on. Kuvaukset havainnollistavat hyvin oireyhtymän ilmenemistä arjessa erityisesti lukijoille, joille Tourette on hieman vieraampi.
Vanhempien kertomukset kirjassa toivat esille haasteet palveluiden pariin pääsemisestä silloinkin, kun perheellä itsellä on ollut jo epäilyjä oireyhtymästä. Kirjassa kuvataan, kuinka tärkeitä arjen rutiinit ovat oireyhtymän oireiden kurissa pitämisessä. Stressi ja epäsäännöllisyys usein pahentavat tic-oireita. Lastenneurologisen hoitajan näkövinkkelistä olennaista on perheen tukeminen ja mahdollisuus tarjota perheelle keinoja arkeen säännöllisten rutiinien saavuttamiseksi. Kirja voi olla myös hyvä apuväline tiedon välittämiseksi lapsen lähipiirille, päiväkotiin tai kouluun, jotta ymmärrys Tourettesta lisääntyisi.
Suosittelen kirjaa lämpimästi Tourettea sairastavien lasten ja aikuisten lähipiirille sekä kaikille, joille Tourette on tuntematon ja joita kiinnostaa saada perustietoa oireyhtymästä. / KA