Opintomatka Keniaan

Tutustuminen vammaisen lapsen elämään Keniassa

Opintoihini liittyen pääsin käymään intensiivikurssilla Keniassa syyskuussa 2016. Kurssi kesti kaksi viikkoa ja sen aikana pääsin tutustumaan myös kehitys- ja liikuntavammaisten lasten integroituun kouluun.

Opintomatka liittyi elokuussa 2016 aloittamiini YAMK-opiskeluihin Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Kyseessä on 1,5 vuotta kestävä Master´s Degree in Global Health Care - koulutusohjelma, joka valmistaa erityisesti kriisi- ja katastrofitilanteisiin terveyden näkökulmasta. Koulutusohjelma on kolmen ammattikorkeakoulun ja yliopiston yhteistyö: Diakonia-ammattikorkeakoulun, Arcada-ammattikorkeakoulun ja Baratonin University of Eastern African. Opiskeluryhmämme on todella kansainvälinen: meitä on ainakin seitsemästä eri maasta, puhumattakaan muuten erilaisista taustoista.

Kenian intensiivikurssin ensimmäinen viikko kului Baratonin yliopistossa luentojen ja ryhmätehtävien parissa. Ryhmätehtävien teko valmisti meitä toiseen viikkoon eli niin sanottuun kenttätyöhön, jolloin siirryimme Victoria-järven lähistölle Kendu Bayhin. Ryhmätehtävät oli luotu Kendun alueen paikallisten yhteisöjen tarpeesta sen perusteella, mitä heidän elinympäristössään tulisi kehittää ja parantaa.

Itse olin ryhmässä, jonka tehtävänä oli opettaa ensiapua kehitys- ja liikuntavammaisille lapsille. Ensimmäisen viikon aikana teimme kirjallisuuskatsauksen ensiavun opettamisesta lapsille ja erityisesti vammaisille lapsille.

Nyaburi integrated primary school

Koulu, johon pääsimme tutustumaan ja opettamaan lapsille ensiapua, oli Nyaburin integroitu peruskoulu. Koulussa oli noin 500 oppilasta, joista noin 100 oli kehitys- ja/tai liikuntavammaista. Lapsilla oli monia eri vammoja: CP-oireyhtymä, MMC, erilaiset lihastaudit, epämuodostumat, kampurajalat, eritasoiset kehitysvammat, epilepsia ja näkövammat.

Vammaisille lapsille koulu tarjoaa saman kuin sisäoppilaitos, eli vammaisia lapsia tulee ympäri Keniaa ja kotona he käyvät vain pidemmillä lomilla.  Muut lapset asuvat lähistöllä. Vammaisille lapsille koulu opettaa myös käytännöllisiä taitoja, joista he hyötyvät myöhemmin. Lapset esimerkiksi opetetaan tekemään omat kouluvaatteensa ja heillä on kotiaskareita tehtävänä viikoittain.  Vammaiset lapset arvioidaan ennen kouluun hyväksymistä, jotta koulu olisi lapselle sopiva.

Koulu saa avustusta niin valtiolta kuin yksityisiltä lahjoittajilta. Valtiolta saatava tuki olisi suurempi, mikäli koulu olisi täysin liikunta- ja kehitysvammaisten lasten koulu. Rehtori kuitenkin kokee integroinnin tärkeäksi: vammaiset lapset saavat apua muilta lapsilta ja kaikki lapset oppivat suvaitsevuutta.

Apuvälineitä koulussa on niukasti: pyörätuoleja ei riitä kaikille niitä tarvitseville, puhumattakaan siitä ovatko ne edes sopivia kooltaan. Koulu on kuitenkin saanut monista maista ja Suomestakin runsaasti lahjoituksia, kuten apuvälineitä, ja esimerkiksi asuntolan suihkutilat ovat suomalaisten rakennuttamat.

Koulussa on myös henkilöstöresursseja vähän: yksi fysioterapeutti avustajansa lisäksi sataa lasta kohden. Aikaisemmin koulussa on ollut kaksi fysioterapeuttia ja yksi toimintaterapeutti, mutta sittemmin rahat eivät ole riittäneet kuin yhden fysioterapeutin pitämiseen koulussa. Puheterapeuttia koulussa ei ole ollut, ja puheterapeuttien määrä ylipäätänsä Keniassa on erittäin pieni, sillä koulutus on kallis. Kendu Adventist Hospital-sairaala sijaitsee 5 minuutin kävelymatkan päässä, ja sieltä käy sairaanhoitaja päivittäin tarkistamassa, mikäli lapsilla on jotain hoidollisia tarpeita. Koulussa on opettajien lisäksi kolmetoista ”mamaa”, jotka avustavat lapsia arjessa niin koulun kuin asuntolankin alueella.

Surgical Safari -periaatteella toimiva joukko vapaaehtoisia kirurgeja tiimeineen on tullut jo useana vuonna Kenduun leikkaamaan liikuntavammaisia lapsia. Moni Nyaburin oppilas on myös leikattu ja leikkausten jälkeinen kuntoutus on järjestetty koulun puolesta. Pääsimme tapaamaan useampaa lasta, jotka olivat käyneet operaation ja kuntoutuksen läpi ja heidän elämänlaatunsa oli parantunut. Keniassa jäävät resurssipulan vuoksi leikkaamatta monet sellaiset synnynnäiset vammat, jotka Suomessa saatettaisiin leikata jo nuorena.  Raha ja henkilöstöresurssit määrittelevät paljon koulun toimintaa: joinakin vuosina kesälomat ovat alkaneet jo aikaisemmin, kun koululla ei ole ollut rahaa tarjota lapsille enää ruokaa.

Arki koulussa

Pääsimme tutustumaan koulun ja asuntolan tiloihin sekä osallistumaan oppitunnille ja tätä kautta tapaamaan lapsia. Koulun asuntolan portteja lähestyessä oli mahdollista nähdä, ettei ole kyse ihan tavallisesta koulusta. Porteissa on iso kuva pyörätuolista ja useaan kertaan kirjoitettuna: ”Disability is not inability”, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa, että vamma ei tarkoita kyvyttömyyttä. Tämä sama sanoma oli nähtävissä koulussa kaikkialla, eli lapsia kannustetaan kaikkeen heidän vammoistaan huolimatta ja onnistumisista ollaan ylpeitä.

Vammaiset lapset on integroitu tavallisiin luokkiin, mutta monivammaisille on oma luokkansa. Koulussa on myös esikoululuokka. Usealla vammaisella lapsella on epilepsia ja opettajat kertoivat meille, että ainakin kerran päivässä joku heistä saa epilepsiakohtauksen. Kaikilla ei ole epilepsialääkitystä vanhempien rahatilanteen tai uskomusten vuoksi, eikä ensiapulääkkeitä kohtauksiin ole. Koulun asuntolassa lapset saavat lämpimän ruoan kaksi kertaa päivässä.  Rehtori oli todella ylpeä siitä, että heillä on päivittäin mahdollisuus tarjota maitoa lapsille ruokailun yhteydessä lahjoitusten ansiosta.

Ensiavun opettaminen koulussa

Lapset olivat kovin innoissaan joka päivä, kun tulimme koululle. Kun kartoitimme ensiaputilanteita, joiden suhteen lapset kaipaavat ohjausta, ehdotuksia tuli useita. Haastattelimme myös koulun rehtoria, fysioterapeuttia ja opettajia ja samalla opimme enemmän koulusta ja sen toiminnasta. Opettajat kaipaavat myös itse ensiapukoulutusta, sillä he ovat oppineet arjessa pärjäämisen taitoja vain käytännön kautta. Valitsimme tietyt alueet, joita kävimme läpi hyvin käytännönläheisesti, jotta lapset tietäisivät miten toimia näissä tilanteissa: epilepsiakohtaus, pienet palovammat, pienet haavat, murtumat ja paikoiltaanmenot, auringonpistokset ja nenäverenvuodot.

Liikuntasaliin, jossa pidimme ensiaputunnin, ilmestyi noin 200 lasta kuuntelemaan opetustamme. Oli monen ikäisiä, vammattomia ja vammaisia lapsia. Opetimme englanniksi, mutta osa opetuksesta käännettiin swahiliksi. Hienoa oli, kun lapset osasivat kertoa, että koskaan epilepsiakohtauksen saanutta ei saa jättää yksin. Keniassa on edelleen uskomuksia siitä, että epilepsiakohtauksen saanut henkilö on demonin vallassa.

Pääsimme lopulta opettamaan myös  konkreettisesti ensiapua, kun koulun opettajat pyysivät apua yhden oppilaan palovamman hoidossa. Tyttö oli polttanut kätensä kuumaan puuroon ja valitettavasti oli saanut neuvon laittaa palovammalle hammastahnaa. Tämä esimerkki havainnollisti meille, kuinka tärkeää ensiavun perusteiden opetus oli koulussa.

Toiseksi viimeisenä päivänä Keniassa pidimme Kendun sairaalan tiloissa intensiivikurssin päätösseminaarin, jossa esittelimme koulussa toteutetun ensiapuopetuksen ja kehittämistyön tärkeyden. Päätösseminaariin osallistui Kendun alueen paikallisia ihmisiä ja niiden yhteisöjen jäseniä, joissa olimme toteuttaneet kehittämistöitämme.

 Koulun apulaisrehtori ja pari opettajaa olivat tulleet kuuntelemaan esitystämme ja he kiittelivät jälkikäteen opetustamme, josta lapset olivat puhuneet paljon jälkikäteen.

Oli upeaa päästä tutustumaan kouluun ja erityislapsiin Keniassa. Vaikka olosuhteet ja lähtökohdat elämään vamman kanssa ovat kovin erilaiset verrattuna Suomeen, kaikista lapsista välittyi ilo ja tyytyväisyys siihen mitä heillä on nyt.

Kiitos vielä Lanelle tämän kokemuksen ja matkan tukemisesta.

Sairaanhoitaja Kristiina Aalto

Kristiina_aalto@hotmail.com